(Lukupäiväkirjaan) Voldemar Rumvolt; Nuoruuteni Siperiassa

Sattuneista syistä Siperia ja erityisesti sen vankileirit ovat kiinnostaneet minua jo jonkusen aikaa. Etsiessäni tietoa, kaipasin ennen kaikkea autenttisia kokemuksia vankileireistä ja oloista Siperiassa. Tietokirjallisuuden aka faktatietojen lisäksi siis toiveissani oli lukea muistelmia, ja niitähän aiheen pohjalta löytyykin opus jos toinenkin.

Mutta se siitä pohjustuksesta kirjavalintaani.
Suomen armeijan virolaisrykmentistä JR 200:sta syksyllä 1944 Viroon kotiutetun nuoren Voldemar Rumvoltin edessä Puna-armeijan valtaamassa kotimaassaan oli vangitseminen, NKVD:n raa'at kuulustelut ja yli kahdeksan vuoden vaellus vankileirien saaristossa, pohjois-Venäjän ja Siperian työleireillä.
Suomenkielisissä kirjoissa eniten taustalla ovat virolaisten kokemukset Neuvostoliitosta, vainoista ja vankileireistä. Vähemmän olen onnistunut löytämään venäläisten muistelmia neuvostoajoista (ja Siperiasta). Niin myös tälläkin kertaa.

Voldemar Rumvolt oli nuori mies kotimaansa tultua miehitetyksi. Rumvolt pakenee Suomeen hakemaan taistelukoulutusta idealistisena ajatuksena palata muiden kaltaistensa tavoin vapauttamaan rakas kotimaansa sortajien käsistä.

Idealismi ei aina vain vastaa todellisuutta.
Tehtaiden ja kaupunkien pystyttämistä keskelle erämaata, rautateiden rakentamista halki arktisen tundran, metsätöitä. Epäinhimillistä kuria, mielivaltaisia työnormeja, ala-arvoista ja riittämätöntä ravintoa, sairauksia, tovereiden tuupertuessa viereltä yksi toisensa jälkeen. Petshora, Abez, Norilsk, Dudinka, Igarka - paikannimiä, jotka yhä tuovat mieleen painajaismaisia muistoja.
Kuten oli odotettavissa, Voldemar joutuu nopeasti pidätetyksi, ja karkoitetuksi Siperiaan. Hänen muistelmansa ovat karua luettavaa niistä oloista, missä liian moni ihminen joutui elämään, jopa kuolemaan. Nuoruuteni Siperiassa on kertomus sortovallasta, vallanpitäjien mielivaltaisuudesta, ja toivottomuudesta. Mutta ehkä silti kuitenkin myös siitä pienestä toivosta, joka eli; että vielä eräänä päivänä olisi vapaa ja kotona.
Mutta kaiken keskellä Voldemar halusi elää, päästä jonain päivänä kertomaan, kuinka ihminen voi olla ihmiselle susi, kuinka järjestelmä saattaa nollata ihmisarvon. 1953 hän palasi kotiseudulleen Viljandiin, merkittynä miehenä, taskussaan vankipassi, nuoruus jääneenä piikkilankojen taakse.
Monet kirjan tapahtumista tuntuivat uskomattomilta. Julmilta. Ja sitä jää miettimään, mikä saa sellaisen julmuuden ja välinpitämättömyyden aikaan. Voldemar Rumvolt toteaa kirjan epilogissa, että mitään hän ei kuitenkaan ole keksinyt itse, vaan kaikki on täyttä totta. Että helpompaa on ollut jättää moni asia kertomatta.

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin olisin halunnut tietää edes jotain Rumvoltin myöhemmistä vaiheista. Miten ja miksi päätyi asumaan Suomeen ja Helsinkiin sekä miten tapasi suomalaisen vaimonsa Ritvan. Mutta ymmärrän myös sen, että kirja käsitteli vain ja ainoastaan menneisyyttä, ja niitä kokemuksia, jotka jättivät ikuiset arvet hänen ja monen muun kaltaisensa sisimpään.

Loppuun sopii mielestäni katkelma epilogista, Rumvoltin omista ajatuksista kirjastaan ja sen tarpeellisuudesta. Sanotaan, että menneistä ikävistä asioista ei pitäisi enää puhua, mutta toisaalta - asioista on kerrottava siinä toivossa, ettei kukaan eikä mikään ihmiskunnan osa koskaan enää joutuisi kokemaan vastaavaa.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Olisinpa tiennyt.

Miksi ei?

Haasteista.