(Lukupäiväkirjaan) Francesca Marciano; Matka kuvien taakse

En ole tainnut kovinkaan montaa italialaisen kirjailijan kirjaa lukea, joten oli jo aikakin löytää sattumalta kirjastosta palautettujen kirjojen hyllystä italialaista kaunokirjallisuutta. Francesca Marcianon Matka kuvien taakse houkutteli aiheensa puolesta, sillä se kertoo nuoresta valokuvaajasta, joka lähtee tekemään kuvareportaasia Afganistaniin.
Nuori italialainen valokuvaaja Maria Galante lähtee Afganistaniin tekemään reportaasia pakkoavioliitoista, jotka ajavat nuoria afgaaninaisia itsemurhayrityksiin. Työparina herkällä ja kurinalaisella Marialla on räväkkä englantilaistoimittaja Imo Glass.
Kerrankin oli hauska lukea kirja, josta ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Tai voin listata, etten esimerkiksi odottanut kovinkaan syviä pohdintoja, vaan kirjan oli enemmänkin tarkoitus olla rentouttavaa "välipalalukemista" kaiken muun lukemisen (ja kirjoittamisen) jälkeen. Ja kirjan takakannen tekstin jälkeen (tässä tekstissä kursiivilla) voi vain ihmetellä minun käsityksiäni helpoista ja kevyistä lukemisista. Heh.
Perillä Kabulissa ja sitä ympäröivällä vuoristoseudulla Maria ja Imo törmäävät Taleban-hallinnon synkkää perintöä kantavaan kulttuuriin, jossa naiset peittävät kasvonsa ja harvat uskaltavat puhua länsimaalaisille.
Matka kuvien taakse ei ollut Taleban-hallinnon demonisoimista, ei afganistanilaisten kurjien olojen korostamista tai toimittajan tai valokuvaajan ammatin korostamista. Näitä enemmän kirja oli sen päähenkilön, Marian, kasvutarina kohti omaa itseään, oman identiteetin löytämistä, sitä kuinka lopulta kaikki elämämme asiat tekevät meistä sen keitä olemme. Jollain tapaa kirja oli hyvin kaunis kertomus Kabulista ja aivan tavallisista afganilaisista ihmisistä.
Keskellä sodan repimää, koruttoman kaunista maata Maria joutuu kohtaamaan myös oman lähimenneisyytensä kipeät kokemukset ja etsimään itsestään voimaa, jonka oli luullut menettäneensä.
Ei kirja nyt sitä kevyttä lukemistoa ollut. Mutta toisalta, se ei sukeltanut liian syvälle, vaan raskaasta aiheesta huolimatta piti tietynlaisen keveyden mukanaan. Eli sain sitä, mitä odotinkin (eli se niistä ennakko-odotuksisa siis).

Francesca Marcianolta on suomennettu myös kaksi muuta kirjaa; Casa Rossan perilliset sekä Afrikan taivas. Voi olla että nekin päätyvät vielä lukupäiväkirjaani...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

(Konsertissa) Satu Nyqvist – Breathing underwater

Aina ei ole helppoa olla kiitollinen.

Vielä hieman kiitollisuudesta.