Tekstit

Olisinpa tiennyt.

Kuva
#olisinpatiennyt
Kuvissa eletään suurinpiirtein vuosia 1995-1998, yläasteelta lukion ensimmäiselle. Hymyä ei näy paljoakaan, koska elämä potki vastoinkäymisineen niin paljon päähän, ettei syytä hymyyn oikein meinannut löytyä.
Mitä haluaisin sanoa tuolle tytölle kuvissa?
Ensinnäkin, tulet vielä hymyilemään ja nauramaan niin että vatsassa ja poskilihaksissa tuntuu. Tulet olemaan onnellinen, vaikka luulitkin, ettei se ole tarkoitettu sinulle. Tulet löytämään rinnallesi ihmisen, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta, vaikka ajattelit aina ettei kukaan voisi sinua rakastaa. Saat perheen ja oikeastaan kaiken sen, mistä aina unelmoit.
Sinä olit aina oman tiesi kulkija, vaikka se ei ollut helppoa. Samalla kun halusit tulla hyväksytyksi, et kuitenkaan osannut mukautua samanlaiseksi kuin muut, vaan halusit kulkea omaa tietäsi. Eikä se tehnyt sinusta suosittua. Mutta tiedätkö, ettei se ole tärkeintä, mitä muut sinusta ajattelevat, vaan se, että arvostat itse itseäsi, uskallat olla oma i…

Haasteista.

Kuva
Mariia Jälkisanat-blogista kirjoitteli haasteista, ja sen verran olen pyöritellyt samaa aihetta mielessäni jo pidemmän aikaa, että päätin kirjoittaa itse myös muutaman, tai useammankin, rivin aiheesta.

Joskus aikoinaan kun luin venäjän kääntämisen pääsykokeisiin jäi pääsykoemateriaalista lähtemättömästi mieleen yksi ajatus: Ei ole olemassa ongelmia, on vain haasteita.
Eli yksinkertaisesti elämässä eteen tulevat ongelmat eivät olekaan ongelmia, vaan ne ovat haasteita, jotka vain tulee kohdata. Vähän niin kuin tulin, näin, koin.
Ja tuosta lukuhetkestä lähtien olen kääntänyt ajatukseni tuolle uralle. Ei ole ongelmia, on vain haasteita. Ja se helpottaa huomattavasti asioiden kohtaamista.

Jos aina elää siinä tutussa ja turvallisessa arjessa, eikä tee koskaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa, ei niitä haasteitakaan tule kohdattua niin paljoa. Ehkä sitä pääsee paljon helpommalla, kun jää sinne, missä on helppoa ja mukavaa olla, mutta riittääkö se?

Haasteet ovat niitä asioita, jotka vievät …

Miksi ei?

Kuva
Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, että pitäisi useammin sanoa miksi ei, sen sijaan että kieltäytyy heti suorilta käsin asioista. Tai jättää tekemättä paljon asioita, koska ei voi olla aivan varma siitä, onnistuuko vai ei.

Minä, ikuinen varmistelija ja varman päälle ottaja, olen alkanut asennoitua asioihin uudella tavalla. Sanomaan: Miksi ei!
Ei sillä, että olisin nyt rytinällä muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi, mutta joskus se liika varovaisuus ja ylianalysoiminen vain kahlitsee paikoilleen eikä anna tilaa sille jollekin uudelle, joka odottaisi siellä nurkan takana. Tai jos aina päätyy siihen, että ei ehkä kannata edes yrittää, niin moni asia jää kokematta ja tekemättä.

En tiedä mikä se on joka lyö kapuloita rattaisiin. Se, että miettii mitä muut ajattelevat? Tai pelkää epäonnistumista? Tai ei ole varmuutta, mitä siitä seuraa?
Mutta loppujen lopuksi: Onko sillä väliä mitä muut ajattelevat? Ja mitä sitten jos epäonnistuu, tulipahan kokeiltua, ja opittua jotain uutta. Ja tarvi…

Yksi kuukausi.

Kuva
Kuukaudessa ehtii tapahtua paljon. Vaikea uskoa, että yllä olevien kuvien välillä on oikeasti vain kuukausi. Tasan kuukasi sitten olin aamukävelyllä joen rannassa ja katselin lumista ja jäistä maisemaa. Joessa oli vielä hieman jääpeitettä rannalla, sää oli kolea eikä auringosta ollut tietoakaan. Tänään, tasan kuukausi edellisen kuvan jälkeen tunnelma on hieman toinen. Istun varjossa, koska auringossa on liian kuuma. 30 plusastetta toukokuun puolivälissä on aika hurja lukema, mutta en valita. Istun vain poissa suorasta paisteesta. Mutta kuukauden aikana harmaa ja jäinen maisema on muuttunut värikylläiseksi runsaudeksi. Kaikkialla näkee vihreän eri sävyjä, joki ja taivas kilpailevat kumpikin sinisyydellään ja aurinko saa kaikki loistamaan vieläkin runsaampina. Tämän lämmön ja täysin heränneen luonnon keskellä on helppo hymyillä.
Saman ajanjakson aikana olen myös ehtinyt yllättävän paljon, vaikkei siltä oikeastaan aina tunnukaan. 
Olen perusarjen lisäksi...
Pyöräillyt reilut 160 km. Alo…

Niitä näitä.

Kuva
Nämä säät pääsevät yllättämään aina uudestaan. On uskomatonta sanoa olevan kesä, koska kalenteri kertoo olevan vasta toukokuun puoliväli, mutta nämä säät sitten; ne kertovat jostain aivan muusta. Kesältä tämä tuntuu.

Ulkona on 28 astetta lämmintä ja istun todellakin varjossa. Olen selkeästi perustanut kotitoimistoni tähän terassille, ja mikäs tässä on työskennellessä kun lämpöä piisaa ja lintujen laulu siivittää puuhastelua.

Perjantaina vietimme luovien kirjoittajien ryhmäni kanssa kesäisen kirjoituspäivän kauniissa järvimaisemissa. Muistin taas miksi nautin niin paljon vedestä elementtinä, kuinka rauhoittavaa oli kuunnella aaltojen rikkoutuvan rantakiviä vasten. Siinä istuin itsekin kirjoittamassa, muistikirja sylissäni kaunista järvimaisemaa katsoen, hetki oli aika lailla täydellinen.

Ja äitienpäivä eilen. Sain perinteen mukaisesti aamupalan ja lasten kortit sänkyyn, sen jälkeen vietettiin äidin näköinen päivä, joten toiveeni mukaisesti vietimme päivän Ritajärven luonnonsuojelualue…

Vielä hieman kiitollisuudesta.

Kuva
Edellisessä tekstissäni sivusin hieman kiitollisuutta, tai oikeastaan sitä, kuinka aina ei ole niin helppoa olla kiitollinen. Aina ei olekaan, sen allekirjoitan edelleen, mutta tänään haluan kuitenkin kirjoittaa ylös asioita, joista olen juuri nyt kiitollinen.

Aurinko. Lisääntynyt valon määrä on herättänyt minut talven jäljiltä taas eloon.Lämpö. Liittynee kyllä edelliseen, mutta olen niin kiitollinen siitä, ettei tarvitse palella.Työpisteen siirtyminen ulos. Piristää kummasti kun tietokonetta voi naputella terassilla istuen.Kukat. Puutarha herää taas vähitellen, mutta kukkivat kukat sisätiloissakin. Vietimme kuopuksen synttäreitä lauantaina, kuvan kukat ovat tuolta päivältä.Lääkäri, joka otti vakavasti. Eilen kävin lääkärissä, mikä oli edellisistä poiketen positiivinen kokemus. Sain lähetteen eteenpäin.Kahvi. Kohdallani tätä ei taida tarvita selittää.Perhe. Kaikkien haasteiden keskellä perhe on ja pysyy.Liikunta. Auttaa jaksamaan ja voimaan paremmin. Olen kiitollinen siitä, että pystyn…

Aina ei ole helppoa olla kiitollinen.

Kuva
Tänään kirjoitin: Näin kun osaisin jokaisen päivän ottaa. Että tämä päivä on hyvä, kiitos siitä. Ja tämä päivä taas ei, mutta kiitos siitäkin.

Kuluneiden viikkojen aikana säryt kropassa ovat lisääntyneet. En puhu invalidisoivasta kivusta, mutta välillä tuntuu etten ole siitä kovinkaan kaukana. Vapunpäivän vietin sängyssä peittojen alla, säryt olivat kovat kaikkialla kehossa, ja yritin ajatella positiivisesti; että ainakin kroppa saa lepoa. Harmi vain ettei lepo loppujen lopuksi helpota oloa muuten paljoakaan.

Pahinta on se, että jollain tavalla tähän kaikkeen tottuu. Siihen, että särky on normaali olotila. Ettei kivuttomia hetkiä ole kovinkaan paljoa. Että säryt vaikuttavat siihen, mitä teen, voin tehdä ja mitä en yksinkertaisesti voi.

Mutta se, mitä tuossa alussa kirjoitin, liittyy tähän aamuun. Aamusta olo oli ihan ok, joten lähdimme miehen kanssa pyöräilemään pitkästä aikaa yhdessä. Pyöräillessä säryt unohtuivat, oli helppo olla, ja tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että pysty…