keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Marraskuu.


Marraskuussa...
...on ollut täynnä mielenkiintoisia työjuttuja.
...olen löytäny taas tieni työhuoneen uumeniin.
...kävin äitini kanssa Sara Hildénin taidemuseossa.
...olen lenkkeilyn vastapainoksi nauttinut villasukista ja kodin lämmöstä.
...olen ollut melkein kaksi viikkoa kuumeessa, mutta siihenkin tottuu.
...olemme pitäneet perheen kesken lautapeli-iltoja.
...kävin kuopuksen, äitini, siskoni ja siskontytön kanssa katsomassa Prinsessa Ruususen Nokian Työväenteatterin esittämänä.
...olen työn puolesta ollut niin paimen kuin enkelikin.

Marraskuu on tänä vuonna ollut lempeä ja kaunis. On ollut edes hieman lunta valoa tuomassa, on ollut vähemmän kuumeisia päiviä kuin lokakuussa ja olen päässyt taas lenkkeilemään. On ollut rauhallisia kävelylenkkejä luonnon keskellä, valokuvausta niin sisällä kuin ulkonakin. Marraskuussa olen kaivanut maalauspohjat ja siveltimet taas esiin, olen kirjoittanut tekstiä itsekin liuskan toisensa perään. Olen lukenut taas enemmän kuin hetkeen, ja olen osannut nauttia tästä kuukaudesta sen vaatimalla herkkyydellä.

perjantai 25. marraskuuta 2016

En enää niin tehokas.



Aamu alkoi hyvin, kunnes nousin sängystä. Tuntui että saman tien kun laskin jalkani lattialle alkoivat myös kaikki asiat kaatua niskaani, ja aamupalalla istuessani olin surkeaakin surkeampi ja valitin kuinka hankalaa kaikki on. Ja tajusin samalla kuinka typerältä se kuulosti.

Onneksi oloni on tällä viikolla ollut parempi ja pääsin lenkille päässä pyörivien ajatusteni kanssa. Ja ulkona paistoi aurinko. Aurinko. Voi kuinka se saikin hymyilemään. Ja onneksi kävin kävelyllä, sillä puoleenpäivään mennessä aurinkoa ei enää näkynytkään paksun pilviverhon takaa. Mutta sinne jäi lenkkireitin varrelle kaikki turhautuminen ja ärsyyntyminen, jokaisen askeleen myötä alkoi negatiivisuus väistyä ja sain taas kiinni positiivisemmasta minästäni. Otin valokuvia, kävelin kiukkuni pois, ja lopulta taas kävelin auki myös romaanikässäriäni, tervehdin välillä muita lenkkeilijöitä ja vaivuin takaisin omaan maailmaani.

Aikaisemmin nautin siitä kun tunsin itseni mahdollisimman tehokkaaksi, mutta enää se ei ole tärkeää. Tärkeämpää on se, että nautin siitä mitä teen, teen sitten paljon tai vähän. Mutta kuluneen vuoden jälkeen tällainen päivä kun olen oikeasti saanut jotain konkreettista aikaan tuntuu hyvältä. Kun sain kirjoitettua joulunäytelmän valmiiksi ensi viikkoa varten, kun kirjoitin luvun verran romaania eteenpäin, ja kaiken lisäksi oikoluin ystäväni romaanikäsikirjoitusta ennen kuin sen kanssa tulee kiire.

 Selailin juuri blogiani taaksepäin, ja huomaan että joka vuosi olen marraskuussa taistellut sen ankeutta vastaan, mutta tänä vuonna sille ei ole ollut tarvetta. Ollakseni rehellinen; melkein koko vuosi on ollut yhtä marraskuuta, joten tämä oikea marraskuu on ollut tämän vuoden haasteiden ja vastoinkäymisten jälkeen melkoisen valoisa ja täynnä värejä, siksi olen iloinnut löytyneestä energiastani, siitä kun näen pilkahduksia siitä että jaksan taas hieman enemmän, innostun taas siitä mitä teen.

Näissä tunnelmissa on hyvä siirtyä viettämään viikonloppua, ja hei, kohtahan tämä marraskuukin on jo ohi, vaikka ei se niin ankeaksi missään vaiheessa päässytkään tulemaan.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Ei niin harmaa ja ankea marraskuu.




Harmaana alkanut aamu olisi voinut tarkoittaa ankeaa marraskuista päivää, jossa ei ole mitään erityistä mainittavaa.
Minä päätin kuitenkin toisin. 
Päätin että harmaudesta huolimatta tästä päivästä voi tulla ihan hyvä, jopa todella hyvä.

Päivän harmautta hälvensi esimerkiksi se, että minulla oli vapaapäivä, tein pitkästä aikaa aamulenkin ja nautin siitä. Olen saanut hoidettua muutamia pakollisia asioita eteenpäin, ja olen lukenut Riitta Jalosen Kirkkaus -kirjaa, olen vetänyt villasukat jalkaan ja nauttinut siitä että marraskuu antaa luvan oleskella kotona ja olla vain. Ja mikä ehkä tärkeintä olen tuntenut kuinka sanat alkavat vähitellen taas elää sisimmässäni, olen kirjoittanut sivun toisensa perään; ensin muistikirjaan, sitten tietokoneelle. Ja olen maalannut taas, päättänyt antaa mennä ilman suuria ennakkosuunnitelmia.

Olen karsinut elämästäni paljon ylimääräistä pois, päättänyt keskittyä olennaiseen (kuten perhe, oma hyvinvointi, eläminen!) ja aivan kuin käsi kädessä tuon päätöksen kanssa myös jotain uutta on alkanut syntyä. Haluan kirjoittaa taas. Huomaan kuinka uusia ideoita alkaa vähitellen nousta esiin; enää tarvitsen viisautta ja malttia sen suhteen, mitä oikeasti kannattaa tehdä, mihin aikaani käytän. Paras tunne on kuitenkin se, että haluan taas tehdä jotain.

Tänään olen hymyillut enemmän kuin aikoihin!

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Asennemuutos.


Olisi paljon helpompaa valittaa siitä kuinka raskasta elämä on viime aikoina (no, vuoden ajan) ollut ja kuinka paljon tämä uupumus ja kaikki fyysiset ongelmat ovat rajoittaneet elämääni. Tekstiä tulisi vaikka kuinka, sen tiedän.
Mutta vaikka elämä ei vielä ole muuttunut kovinkaan paljoa kevyemmäksi, haluan kuitenkin kääntää katseeni muihin asioihin. Huomata kuinka paljon elämässäni on hyvää, kuinka paljon on aihetta kiitokseen. 
Jokunen vuosi sitten onnistuin kääntämään pessimistisen luonteeni huomattavaksi positiivisemmaksi. Se ei tapahtunut hetkessä vaan askel kerrallaan, mutta tapahtui kuitenkin.
Ja sitten huomaan taas kuinka vastoinkäymiset, väsyminen, arjen harmaus, sekä kivut ja säryt ovat vetäneet minua takaisin kohti pessimismiä. Minusta on tullut kyyninen, hiljainen, hymytön, väsynyt ja alakuloinen. Olen nähnyt värien sijaan vain harmautta, kauneuden sijaan rumuutta. 
Ja nyt olen sitä mieltä että jo riittää!

Tänään teimme pienen retken Ylistenjärvelle isänpäivän kunniaksi, vaikka oma oloni oli sellainen että olisin jäänyt mieluummin kotiin peiton alle nukkumaan. 
Asteet taisivat olla juuri ja juuri plussan puolella eikä edes tuullut, joten oli mukava käveleskellä tuolla järven rannalla (ja jäällä myös). Joimme kaakaot nuotiotulen ääressä, otimme valokuvia, kävelimme hitaalla tempolla eteenpäin, nautimme vain. Ja siellä hiljaisuuden keskellä ajattelin että ei sen tarvitse olla sen kummempaa. Joskus sitä tarvitsee vain hiljaisuutta, luonnon keskellä vaeltelua, ja yksinkertaisia asioita, niitä joita ei koskaan muista arvostaa.

Osaan jo olla kiitollinen siitä, että minun on ollut pakko pysähtyä. Olen karsinut paljon turhia asioita pois elämästäni, yksinkertaistanut arkeani. Olen nukkunut enemmän kuin koskaan. Olen levännyt ja ottanut rennommin kuin koskaan. Olen opetellut kuuntelemaan itseäni, sitä mitä todella tarvitsen. Olen opetellut sanomaan ei. Olen opetellut pitämään rajojani. Olen polttanut paljon kynttilöitä, hyväksynyt sen etten ole jaksanut lukea kirjoja niin paljon kuin normaalisti. Ja olen myös huomannut sen, etten juuri nyt kaipaa entistä kiirettä elämääni, vaan nautin tästä rauhallisuudesta ja seesteisyydestä, jotka ovat elämääni vähitellen hiipineet kun olen antanut niille mahdollisuuden.

Tuota talvista järvimaisemaa katsoessani mietin ettei onnellisuus tarkoita sitä että kaikki asiat elämässä olisi täydellisesti ja kunnossa, vaan sitä, että näkee kaiken sen hyvän elämässään vastoinkäymisistä huolimatta. Että onnellisuus on jotain aivan muuta kuin olosuhteet tai ulkoiset puitteet. Onnellisuus on se, minkä löydän sisimmästäni.

Tietenkin haluaisin jaksaa paremmin. Haluaisin kipujen ja särkyjen katoavan. Haluaisin väsymyksen olevan jo historiaa. Mutta niin kauan kuin ne ovat osa elämääni ja arkeani, haluan oppia elämään niiden kanssa, nähdä niiden mukanaan tuomat mahdollisuudet.

torstai 10. marraskuuta 2016

Taidenäyttelyssä; Elävä kokoelma: yleisön edessä





Viime perjantaina oli taas taidepäivän vuoro; tasaisin väliajoin etsimme äitini kanssa jonkin kiinnostavan taidenäyttelyn, jonka käymme katsomassa. Perjantaina Sara Hildénin taidemuseossa oli avoimet avajaiset, ja sinne kävi kulkumme tällä kertaa. Ja itse asiassa käynti oli meille kummallekin ensimmäinen. Jostain kumman syystä en ole käynyt koskaan aikaisemmin Sara Hildénin taidemuseossa.
Mutta nyt on tuo(kin) epäkohta korjattu!

Elävä kokoelma esittelee siis Sara Hildénin säätiön kokoelmateoksia modernismin klassikoista viimeisimpiin uushankintoihin. Kokoelman keskeisistä suomalaisista taiteilijoista esitellään Erik Enroth, joka on itse asiassa ollut minulle täysin tuntematon nimi (kertonee siis olemattoman taidetuntemukseni), mutta joka puhutteli minua taiteilijoista eniten. Schjerfbeckin teokset tunsin samoin tein ja yhtä suuren huomion ansaitsi myös Pablo Picasso siinä Schjerfbeckin vieressä.

Mutta tunnustan. Osa modernismin klassikoista olivat minulle ehkä liian moderneja, toisaalta taas nautin kuitenkin siitä että astun kerta toisensa jälkeen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja annan mahdollisuuden  myös sellaisille asioille, jotka eivät ehkä ole ominta itseäni. Siksipä emme juosseet yhdenkään teoksen ohi, vaan kyllä me puhuttavaa teoksista löysimme; loistavia oivalluksia, uskomatonta värien käyttöä, ja sen kuinka muutaman teoksen kohdalla mietimme, mitä ihmettä taiteilijan pään sisällä on tuona ajankohtana liikkunut...

Silti teos teokselta ajattelin, että ihan kiva, mutta. Oli se mutta. Kaipasin jotain enemmän. Jotain mikä menisi luihin ja ytimiin, herättäisi jotain uutta.
Sitten astuimme huoneeseen, jossa oli vain ja ainoastaan Erik Enrothin teoksia. Ja sieltä löysin sen mitä olin lähtenyt näyttelystä hakemaan.

Erik Enrothin maalaustapaa on luonnehdittu ekspressionistiseksi ja kubistiseksi. Ja vaikka en kubismista tyylisuuntana niin välitäkään, niin Enrothin teoksiin tyyli oli jotenkin niin luonnollista. Tämän lisäksi ne olivat valtavan värikylläisiä ja niissä näkyi luomisen vimma, se että hän eli taiteelleen, oli uskollinen sille mitä teki.

Enroth oli isätön poika, jolla oli vaikea äitisuhde. Hän oli alkoholisti ja taipuvainen masennukseen. Mutta silti Enrothista luettuani ja teoksia katsoessani ajattelen, että hän eli kuitenkin itsensä näköisen elämän, eli täysillä sen mitä teki, sukelsi syvälle mielensä ja sielunsa syvyyksiin  ja maalasi sen kaiken kankaalle, kerta toisensa jälkeen.

Enroth ei alistunut koskaan vallalla olleisiin taidenormeihin eikä sen vuoksi tullut omana aikanaan oikein hyväksytyksi taidepiireissä. Mutta sen sijaan että Enroth olisi alistunut hän päätyi valitsemaan yksinäisemmän tien ja pysymisen uskollisena omalle itselleen. Se minua puhutti ehkä eniten koko näyttelyssä.

Sillä se on se, mitä kohti meistä jokaisen tulisi pyrkiä!

...

Näyttely on avoinna 22.1.2017 asti. Kannattaa käydä katsomassa!

maanantai 7. marraskuuta 2016

Teeskentelyä.


Jokainen lapsi on ovela, jokainen aikuinen on koira. 
Valtaosa tekemisestä on teeskentelyä. 
Me kyllä havaitsemme oman teeskentelymme 
ja toisen ihmisen näyttelemisen, 
mutta olemme itseämme kohtaan rationaalisen järkeviä 
ja toista kohtaan tunteellisesti lempeitä ja ymmärtäväisiä. 
Todella, me pidämme teeskentelyä hyvänä käytöksenä, 
ja väärennöstä nerokkaana hyveenä.

(Risto Ahti; Kriittinen minä)

Tuo yllä oleva Risto Ahdin ajatus oli mielenkiintoinen. Sellainen, jota mietin monta päivää. 
Mietin sitä kuinka paljon elämästämme menee teeskentelyyn, siihen että rakennamme upean kuoren, jota muut voivat ihailla, kuoren, jonka taakse on helppo piiloutua ja piilottaa se todellinen minäni.

Lähdetään nyt jo vaikka ihan siitä, että oman instagram-tilini kuvat ovat yleisesti ottaen tarkkaan harkittuja ja jopa muokattuja. Rakastan kauniita kuvia, joten instagramini on suurimmaksi osaksi muotoutunut sellaiseksi. Mutta eihän elämäni ole sellainen mitä kuvani ehkä antavat ymmärtää (no, luultavasti kovinkaan moni ei rakenna mielikuvaansa yhdenkään sosiaalisen palvelun varaan!), ei aina pelkkää seesteisyyttä ja tarkoin harkittua tunnelmaa, suurimmaksi osaksi se on jotain aivan muuta. Mutta juuri siksi viime viikon aikana latasin sinne myös vähemmän siloteltuja kuvia, enemmän sellaisia, jotka ovat todellista arkeani. Mutta kyse ei itse asiassa ole sosiaalisesta mediasta millään tavalla. Jokainen somekanava ja jopa tämä blogi on vain tietty näkökulma elämääni, ja tarkoin rajattu sellainen. 

Tuota Risto Ahdin ajatusta pidempään pohtiessani mietin kuinka paljon tekemisistämme todella on teeskentelyä. Ja päädyin siihen, että yllättävän paljon...
Toisaalta en tiedä missä menee teeskentelyn ja erilaisten roolien raja, enkä sitä rajaa ihan selkeästi osaa piirtää. Enhän minä ole samanlainen päivätyössäni, koulun vanhempainillassa, ruokakaupassa, seurakunnassa, parhaimman ystäväni kanssa ja niin edespäin. Hyvin usein on ihan fiksua pitää osa luonteenpiirteistään hieman piilossa. Ehkä juuri siksi me pidämme teeskentelyä hyvänä käytöksenä...

Mutta kuinka helpottavaa se onkaan kun joskus voi ottaa aivan rennosti, olla ilman mitään turhia rooleja, tai teeskentelyä. Kun on ne muutamat ihmiset, joiden seurassa uskaltaa olla sitä mitä on, eikä tarvitse edes harkita teeskentelevänsä mitään muuta.
Ja tämä sama olotila pitäisi olla luomistyössä; kirjoittaessa, maalatessa, tanssiessa, laulaessa. Ettei teeskentele olevansa jotain muuta kuin on, ei apinoisi kenenkään toisen tekemistä vaan seuraisi sitä omaa juttuaan, sitä joka tekee juuri minusta sen mikä olen.

Kuinka ideaalia olisikaan jos voisi olla aidosti oma itsensä ilman että tarvitsisi pelätä tulevansa satutetuksi. Ihannetilanne olisi ettei kenenkään tarvitsisi teeskennellä omaa elämäänsä ja mielipiteitänsä, vaan voisi olla se aito oma itsensä, niin hyvässä kuin pahassakin. Nopealla haulla päädyin muutamiin keskusteluketjuihin ja blogikirjoituksiin, joissa puhuttiin siitä kuinka raskasta teeskentely on, ja kuinka paljon ihanampia ovat ne ihmiset, jotka eivät teeskentele. Harmi vain että sellaisia näkee yllättävän vähän...

Me ihmiset haavoitamme toisiamme liian helposti, joten ehkä me tarvitsemme roolimme ja kulissimme, tarvitsemme tietyn teeskentelyn tason pysyäksemme ehjinä ja kasassa. Mutta sen vastapainoksi tarvitsemme sen turvallisen paikan, luotettavat ihmiset, joiden suojissa voi laskea kaiken hetkeksi alas ja muistaa sen kuka todella olen.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Valintoja.


Tänään valitsin suhtautua asioihin uudella tavalla.
Valitsin nousta olosuhteiden yläpuolelle. 
Valitsin olla katkeroitumatta.
Valitsin nähdä hyviä asioita negatiivisten sijaan.
Valitsin pitää itseni kunnossa.
Valitsin nukkua päiväunet kun väsymys painoi liikaa.

Ja jokainen aamu Valitsen rakastaa.
Valitsen tahtoa jos en muuten pääse eteenpäin.
Valitsen nauttia elämästä sen sijaan että ajattelisin sen olevan pelkkiä vastoinkäymisiä.

Ja kun elämä tuntuu potkivan päähän, valitsen alistumisen sijaan potkia takaisin.

Pitkän tauon jälkeen.

Blogi on ollut hiljaa pian neljä kuukautta. Se on pitkä aika. Välillä olen miettinyt että pitäisikö kirjoittaa, mutta yhtä use...