(Lukupäiväkirjaan) John Boyne; Tarkoin vartioitu talo

Tarkoin vartioitu talo tarttui kerran matkaani Suomalaisesta kirjakaupasta. Pokkaritarjous houkutteli ja mieluisaa ostettavaa löytyi. Mutta pitkään meni ennen kuin avasin kirjan lukeakseni sen. Ja sitten kun olin aloittanut lukemisen en voinut enää muutakaan kuin lukea sivun toisensa jälkeen.

Olen viime aikoina lukenut melko paljon kotimaista kirjallisuutta, mutta välillä on mukavaa vaihtelua syventyä myös käännöskirjallisuuteen. John Boynesta en ollut kuullut koskaan aikaisemmin, joten sain lukea kirjan täysin ilman ennakkoluuloja. Rentouttavaa, sanoisinko.

VENÄJÄ, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatsmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan hengen, ja hänen elämänsä mullistuu. Georgi palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Pian Romanovien valta kuitenkin alkaa horjua ja tarpeekseen saaneen kansan viha kuohahtaa verenpunaisena.

Niin, Tarkoin vartioitu talo, oli minulle hyvin rentouttava lukukokemus. Sen tarina imaisi minut mukaansa, luin sivun toisensa jälkeen, luvun toisensa jälkeen. En aina meinaa jaksaa liian historiallisia romaaneja, mutta tässä sitä ongelmaa ei ollut. Tietenkin kyse voipi olla siitä, että satun olemaan hyvin kiinnostunut naapurimaamme historiasta ja vaiheista, mutta kyse oli myös siitä, että Boyne yksinkertaisesti kirjoitti historiallisista asioista niin mukaansatempaavasti ettei niistä voinut olla kiinnostumatta.

LONTOO, 1980.  Kahdeksankymmentävuotias Georgi on tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä eikä halua muistella nuoruuttaan Venäjällä. Hänen sairaan vaimonsa Zojan viimeinen toive kuitenkin on päästä viimeisen kerran lähelle lapsuutensa maisemia, joten pariskunta matkaa Suomeen, ja Suomesta matka jatkuu Pietariin. Georgi ei voi enää vältellä menneisyyden aaveita, ja muistot noista verisistä vuosista hyökkäävät hänen mieleensä.

Menneisyys ja nykyhetki tukevat toisiaan, solmut aukeavat vähitellen, asiat valkenivat minulle lukijana vähän kerrallaan. Osan kohdalla ajattelin, että tietenkin näin, mutta tietyt jutut taas tulivat minulle lopulta niin puun takaa, että hihkuin innoissani, en olisi koskaan osannut arvata.

Tarina ei etene kronologisesti eikä selkeää kaarta päähenkilön elämästä voi piirtää. Kyse on ehkä enemmänkin muistoista sieltä täältä, merkityksellisistä ajankohdista ja asioista elämässä. Osa tapahtumista jäi minulle hieman hämärän peittoon, mutta suurimmaksi osaksi eteeni lopulta piirtyi ehjä kokonaisuus, jonka kauneus hämmästytti minut uudestaan ja uudestaan.

 On vaikea kirjoittaa tämän enempää ilman että kertoisin kirjasta liikaa ja avaisin näin liian paljon asioita sellaiselle, joka ei kirjaa vielä ole lukenut. Mutta sen haluan kirjoittaa, että Boyne tarttui mielestäni mielenkiintoisella tavalla Romanoveihin ja niihin myytteihin, joita tsaariperheen ympärillä on pyörinyt ja pyörii vielä tänäkin päivänä.