Koulukiusaaminen, kotikoulu, mitä kuuluu nyt?

En oikein ratsasta trendien aallonharjalla ja useimmiten tulen monien asioiden suhteen niin jälkijunassa ettei tosikaan. Näin on ollut myös tänä syksynä koulujen alettua kun esimerkiksi instagramissa kiersi #kutsumua -haaste, jonka tarkoituksena oli nostaa esiin se kuinka kelpaat juuri sellaisena kuin olet. Ja Duudsonit jatkavat edelleen kiusaamisen vastaista kampanjaansa ja jostain noiden tyyppien jutusta muistin että blogin luonnoksissa on ollut odottamassa myös tämä aihe. Aihe, joka on ollut minulle hyvin kipeä, ja ehkä juuri siksi olen lykännyt myös siitä kirjoittamista.

Koulukiusaaminen. Siinäpä se, sana joka pitää sisällään aivan liikaa, asia, joka tekee monen lapsen ja nuoren elämästä helvettiä (anteeksi sanavalintani, se vain kuvaa parhaiten koko hommaa).

Minun on helpompi lähteä liikkeelle itsestäni, sillä niistä ajoista on jo kauan ja omat haavani ovat jo parantuneet.
Minua on siis kiusattu. En haluaisi oikeastaan käyttää sanaa lievä kuvatessani koulukiusaamista, mutta tiedän että moni lapsi on joutunut kokemaan paljon pahempaa kuin mitä itse olen kokenut. Mutta en ollut suosittu, minua ei otettu leikkeihin mukaan, sain kokea että vaatteeni olivat vääränlaisia, silmälasini olivat nolot, loppujen lopuksi koin että olen itse vääränlainen, nolo, jotain hävettävää. Yläasteelle siirtymisen aikoihin elämässäni tapahtui paljon muitakin muutoksia ja kaiken seurauksena asiat kääntyivät onneksi toiseen suuntaan. Minä en koskaan kiusannut muita, mutta pidin kyllä huolen ettei minuakaan enää kiusattu. Minusta tuli kivenkova. Mutta minä selvisin ja olen tässä.

Minulla on kolme lasta. Ja mikä onkaan yksi vanhempien suurimmista toiveista? Ettei lapseni joutuisi koskaan kiusatuksi.

Ja silti se tapahtui.

Viime marraskuussa kirjoitin meidän koulukiusaamistapauksestamme sekä päätöksestämme ottaa keskimmäinen kotikouluun. Silloin asia oli hyvin tuore, tunteet pinnassa. Kirjoitin loppujen lopuksi hyvin vähän, koska tavoitteena oli vain saada arki rullaamaan, lapsi ymmärtämään ettei vika todellakaan ole hänessä.

Pojan silloinen opettaja ei koskaan ottanut asiaa vakavasti. Rehtori ei ollut kuullut kiusaamisesta mitään ennen kuin ilmoitimme ottavamme lapsemme pois koko koulusta. Ja kyseessä oli kuitenkin KiVa-koulu KiVa-tiimeineen kaikkineen.

Olisimme voineet vaihtaa entisellä asuinpaikkakunnallamme lapsen toiseen kouluun, mutta olimme jo silloin päättäneet että muutamme toiselle paikkakunnalle kunhan vain keksisimme minne, joten päätös kotikoulusta oli ainoa oikea ratkaisu. Ja loppujen lopuksi kun mietin asiaa, se oli loistava ratkaisu, ainakin  meidän tilanteessamme. Poika sai itselleen normaalin arjen, arjen jossa häntä ei kiusattu. Oppimisen ilo oli valtava ja muutos lapsessa huomattava. Olin itse joka tapauksessa kotona, joten kyse ei ollut suuresta uhrauksesta. Toisaalta, olisin tehnyt saman joka tapauksessa.

Yritän vähitellen päästä kohti nykyhetkeä, joten seuraavaksi löysimmekin talon ja teimme kaupat. Soitin uuden paikkakunnan koulun rehtorille, selitin perheemme tilanteen ja sovimme tutustumisesta kouluun. Hiihtolomaviikolla ajelimme muun reissaamisen ohessa katsomaan koulua ja tulevia luokkia ja varsinkin juuri tämä keskimmäisemme oli innoissaan. Opettaja oli mukava ja luokka pieni. Poikia oli luokassa vain viisi, joten luokan pojat odottivat uutta oppilasta enemmän kuin innoissaan.

Olisin voinut jatkaa kotikouluakin, ei siinä mitään, mutta sovimme pojan kanssa, että hän kuitenkin menisi kouluun, tutustuisi luokkaan ja katsottaisiin sitten vähitellen miten eteenpäin. Ja kaikki on mennyt niin uskomattoman hyvin. Olemme asuneet täällä nyt puoli vuotta ja tilanne ei voisi olla parempi. Keskimmäisellämme on kavereita, useampiakin. Monena päivänä tuo poika, joka ennen oli aina yksin, viilettää läksyjen jälkeen kavereille, kertoo mitä on tehnyt kenenkin kanssa sinä päivänä, ja ehkä yksi itseäni sykähdyttävimmistä asioista on ollut yhden kaverin lähettämä tekstiviesti: Sä oot tosi hyvä tyyppi!

On kiusaaminen jättänyt jälkensä keskimmäiseemmekin ja vie varmasti aikansa, ettei tiettyjen asioiden kohdalla tietyt jutut nouse enää esiin. Mutta muutto tänne, kokemus luokasta, jossa ei kiusata ja kokemus siitä, että joku (tai useampikin) haluaa oikeasti olla kaverisi, ne vain ovat tehneet ihmeitä. Korjanneet niitä haavoja, mitä toiset ovat aiheuttaneet.

Meillä oli mahdollisuus tehdä juuri nämä päätökset elämämme suhteen, ja olen niin iloinen siitä, että uskalsimme tehdä hyvinkin isoja päätöksiä ja siirtoja, sillä se on kannattanut.

En tiedä pitäisikö minun kirjoittaa tähän loppuun vielä joitain yleviä sanoja siitä kuinka kiusaaminen on tyhmää eikä kenenkään tulisi joutua koskaan ikinä mitään sellaista. Sillä niinhän se on. Haluaisin että jokainen lapsi ja nuori (ja aikuinen myös) saisi kokea olevansa tärkeä ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin on. Kenessäkään meissä ei ole mitään sellaista mikä oikeuttaisi kiusaamisen.

Ehkä lopetan tämän kaiken niihin sanoihin, jotka haluan myös omien lapsieni muistavan: Sinä olet ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin olet, olet huipputyyppi juuri sellaisena kuin olet, olet arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin olet!