Rentoutumista.
Mies oli kuluneen viikon työreissussa ja minä olen viettänyt yh-päiviä täällä kotona. Ensalkuun olin hieman kauhuissani, neljä päivää tätä ruljanssia yksin, no, on se kuitenkin oma hommansa ja päälle tuo hoitokoira lenkkeilytyksineen kaikkineen.
Mutta sunnuntai-iltana päätin, että näistä voi tulla kivat neljä päivää tuskan sijaan, väitän että se on kuitenkin ennen kaikkea juuri minun asenteestani kiinni.
Ja niin se olikin.
Päätin siis, että päivien tärkein juttu on minun relaamiseni. Se, etten pingota koko aikaa, että höllään omia olemattomia aikataulujani, annan itselleni aikaa aamupäivisin, olen rennosti lasten kanssa enkä pingota turhista...ja sanoinko jo, että rentoudu, rentoudu.
Ja minähän sitten otin rennosti.
Uskomattominta sinänsä on se, että nämä neljä päivää ovat menneet hujauksessa ja olen nauttinut siitä että olen ollut yksin tässä arjessa. Mutta ennen kaikkea olen taputtanut itseäni selkään joka kerta kun olen onnistunut nielaisemaan oman harmistukseni ja unohtamaan hetkeksi sen, että olen ollut väsynyt, ollut se läsnäoleva ja rauhallinen äiti kun lasta on harmittanut (vaikka itseä olisi pänninyt ihan yhtä lailla).
Ja oikeastaan avain koko juttuun oli se, että minä osasin rentoutua. Jätin kaiken turhan touhuamisen pois, annoin pyykkivuorenkin kasvaa ihan rauhassa, tein vain sen mikä tuntui hyvältä (tai mitä nyt vain oli pakko tehdä) ja, niin, ehkä siis kerrankin elin siinä kuuluisassa hetkessä. Sitä aina huomaa kuinka kuluttaa välillä (tai nähtävästi useamminkin) aikaansa ihan turhiin asioihin kun voisi vain keskittyä olennaiseen.
Nämä neljä päivää kruunasi yhteinen uimahallireissu ja isukkikin on jo haettu bussilta kotiin. Arki jatkuu taas, ja ehkäpä minä yritän pitää tuon opitun rentouden mukana menossa...ainakin jollain tavalla...
Joskus nämä jutut vain ovat niin uskomattoman pienistä asioista kiinni!
(Ja tiedän, että on monia monia monia vanhempia, jotka pyörittävät arjen aina yksin. Aina. Yksin. Ja nostan hattua heille. Arjen pyörittäminen yksin, no, se on arjen pyörittämistä todellakin yksin, ilman sitä toista aikuista. Ja on niitäkin perheitä, joissa se toinen aikuinen on läsnä ja apuna liian vähän....ja huomaan selitteleväni ihan turhia. Pointtini ei ollut selittää kuinka selvisin yksin lasten kanssa neljä päivää, vaan se kuinka osasin olla pingottamatta turhista...toivottavasti se juttu löytyi vielä sieltä kaiken muun seasta.)
Mutta sunnuntai-iltana päätin, että näistä voi tulla kivat neljä päivää tuskan sijaan, väitän että se on kuitenkin ennen kaikkea juuri minun asenteestani kiinni.
Ja niin se olikin.
Päätin siis, että päivien tärkein juttu on minun relaamiseni. Se, etten pingota koko aikaa, että höllään omia olemattomia aikataulujani, annan itselleni aikaa aamupäivisin, olen rennosti lasten kanssa enkä pingota turhista...ja sanoinko jo, että rentoudu, rentoudu.
Ja minähän sitten otin rennosti.
Uskomattominta sinänsä on se, että nämä neljä päivää ovat menneet hujauksessa ja olen nauttinut siitä että olen ollut yksin tässä arjessa. Mutta ennen kaikkea olen taputtanut itseäni selkään joka kerta kun olen onnistunut nielaisemaan oman harmistukseni ja unohtamaan hetkeksi sen, että olen ollut väsynyt, ollut se läsnäoleva ja rauhallinen äiti kun lasta on harmittanut (vaikka itseä olisi pänninyt ihan yhtä lailla).
Ja oikeastaan avain koko juttuun oli se, että minä osasin rentoutua. Jätin kaiken turhan touhuamisen pois, annoin pyykkivuorenkin kasvaa ihan rauhassa, tein vain sen mikä tuntui hyvältä (tai mitä nyt vain oli pakko tehdä) ja, niin, ehkä siis kerrankin elin siinä kuuluisassa hetkessä. Sitä aina huomaa kuinka kuluttaa välillä (tai nähtävästi useamminkin) aikaansa ihan turhiin asioihin kun voisi vain keskittyä olennaiseen.
Nämä neljä päivää kruunasi yhteinen uimahallireissu ja isukkikin on jo haettu bussilta kotiin. Arki jatkuu taas, ja ehkäpä minä yritän pitää tuon opitun rentouden mukana menossa...ainakin jollain tavalla...
Joskus nämä jutut vain ovat niin uskomattoman pienistä asioista kiinni!
(Ja tiedän, että on monia monia monia vanhempia, jotka pyörittävät arjen aina yksin. Aina. Yksin. Ja nostan hattua heille. Arjen pyörittäminen yksin, no, se on arjen pyörittämistä todellakin yksin, ilman sitä toista aikuista. Ja on niitäkin perheitä, joissa se toinen aikuinen on läsnä ja apuna liian vähän....ja huomaan selitteleväni ihan turhia. Pointtini ei ollut selittää kuinka selvisin yksin lasten kanssa neljä päivää, vaan se kuinka osasin olla pingottamatta turhista...toivottavasti se juttu löytyi vielä sieltä kaiken muun seasta.)
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi