(Lukupäiväkirjaan) Bo Carpelan; Piha

Runokokoelma, sarjaruno, jossa mennyt maailma kasvaa esiin: Helsingin kivimuurit ja niihin "vuokralaisiksi syntyneet". Jokainen yksittäinen runo on lyyrikon käsistä tullut, mutta ääni on eepikon. Muistin horisontista nousee nähty ja eletty, elämyksellisen tarkkana kuin kangastus.
Takakannen teksti kuvaa kokoelmaa erittäin hyvin, siksi halusin sen tuohon alkuun liittää.

Mutta Bo Carpelan, oi, Bo Carpelan. Rakastan hänen runojaan, niiden intensiivisyttä, näennäistä helppoutta, joka pitää sisällään pikkutarkan työn, yksityiskohtaisen runojen hiomisen, sanojen valitsemisen. Carpelanin runot ovat täynnä syvyyttä, täynnä tunnelmaa, jotain sellaista, johon uppoaa, josta ei edes halua nousta ylös.

Bo Carpelan oli suomenruotsalainen runoilija ja kirjailija. Hän kuoli 84-vuotiaana (vuonna 2011) ja jätti ainakin minun mielestäni suomalaiseen runouteen ison aukon, jota kukaan ei ole vielä pystynyt täyttämään. Toisaalta en tiedä tarvitseeko sitä kenenkään täyttääkään?
Carpelan oli palkittu kirjailija ja runoilija. Hän sai valtion kirjallisuuspalkinnon neljä kertaa, pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon sekä ensimmäisenä myös Finlandia-palkinnon kaksi kertaa. Enkä kyllä ihmettele yhtään.

Huomaatte varmasti jo tähän asti luettuanne, etten kirjoita kovinkaan objektiivista arviota Carpelanin runokokoelmasta Piha. Tunnustan tässä vaiheessa, että ylös kirjoittamani ajatukset ovat hyvin subjektiivisia enkä edes yritä hillitä hehkutustani. Muutama vuosi sitten luin Carpelanin romaanin Benjamin ja kirjoitin siitä (hyvin subjektiivisen) arvion, ja tuossa alla on pieni lainaus silloisesta tekstistäni:
Pelkään, että tästä tulee ylisanainen ylistys Carpelanille. Että nostan hänet kirjallisista neroista neroimmaksi. Sanataiteen mestariksi. Ei se ole tarkoitus. Joskus vastaan vain tulee kirjoja, joita on hyvin vaikeaa tiivistää muutamaksi sanaksi. Lauseiksi ja kuvaileviksi virkkeiksi, sillä jotkut kirjat vain ovat enemmän kuin nämä. 
Ja olen oikeastaan edelleen täysin samaa mieltä. Myös nyt, luettuani kokoelman Piha (johon yritän vähitellän päästä käsiksi).

Eli.
Kuten alun lainauksessa mainittiin, kokoelma on oikeastaan sarjaruno. Se ei ole vain kokoelma yksittäisiä runoja, vaan se on sarja runoja, jotka muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, eepikon ääni kuuluu lyriikan takaa, lainauksesta poimittuja hienoja määritteitä lainatakseni.

Piha on paluuta lapsuuteen. Se on muistoja, tunnelmia, kuvia menneisyydestä. Mutta koska kyseessä on proosan sijaan runous, ei kokoelmasta löydä tarkkaa juonta, mutta sehän ei ole missään vaiheessa ollut tarkoituskaan. Mutta kuitenkin, halki kokoelman kulkee se kuuluisa punainen lanka, jota sitoo löyhästi kokoelman runot yhteen, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joista hahmottuu kaunis kokonaisuus; lapsuuden päiviä, leikkejä, pelkoja, naurua ja rakkautta. Ja löytyyhän viimeisistä runoista myös vanhus, joka miettii elettyä elämäänsä, pohtii ajan kulumista, kuten meistä jokainen aina välillä päätyy pohtimaan.
Syksymmällä tuli hyvä lämmittävä pimeä. / Lamppu hohti jo varhain vihreän varjostimen alta. / Isä käänsi lehden sivua; uusien naapurien puolelta / kuului radion rätisevä ääni, huutavaa puhetta. / Mutta senkin vaimensi hidas hellittämätön sade. / Mitä me oikein odotimme? / Muistissa elää vielä jäljellä tunne, / kuin jokin olisi pysäytetty. 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Muutto!

Joskus unelmat muuttuvat.

Kysymyksiä ja vastauksia...