(Lukupäiväkirjaan) Anja Snellman; Paratiisin kartta

Tutustumiseni Snellmanin tuotantoon jatkuu (eli suomeksi sanoen tutkin kirjoittaako Snellman ihan aikuisten oikeasti jokaisessa kirjassaan samoista asioista kerta toisensa jälkeen, tähän päätelmään kun muutaman ensimmäisen kirjan jälkeen päädyin).

Oletko jo hankkinut vastuuvakuutuksen? Kai olet varannut opettajanpöydän laatikkoon ensiapupakkauksen? Näin Raakelia evästettiin, kun hän kaksitoista vuotta sitten aloitti koulun kaikkien aikojen petomaisimman ekaluokan kanssa. Villiminkkejä, niitä oppilaat muistuttavat vielä nytkin, abeina. Joitakuita heistä Raakel uskoo tavanneensa näinä vuosina enemmän kuin heidän vanhempansa.

Hei, Snellman ei ole toiminut opettajana (kirjoittamisen opettamista lukuunottamatta), joten eka jei tähän! Tarkastin. Paratiisin kartta siis kertoo opettajasta, joka on opettanut samaa luokkaa ekasta luokasta lähtien laittaen peliin koko persoonansa. Ja, no, tuo opettajan persoona, jos olen rehellinen, ärsytti minua oikeastaan läpi koko kirjan. Voiko kukaan oikeasti olla sellainen?

Mutta tuntevatko opettaja ja hänen luokkansa sittenkään toisiaan? Raakel päättää kutsua luokan kotiinsa. Hän haluaa kertoa oppilailleen omasta historiastaan, rakkauksista, joita on salaillut yli kaksikymmentä vuotta.

Opettaja kutsuu oppilaat luokseen ja odottaa. Odottaa koko illan, odottaa yöhön asti. Ja käy samalla läpi elämäänsä, ajatuksissaan oppilailleen puhuen.
Siinäpä se juoni lyhykäisyydessään enkä tiedä oikeastaan mitä sanoa. Kuka opettaja ihan oikeasti kertoisi oppilailleen sellaisia asioita? Opettajan muistot sinänsä olivat ihan mielenkiintoisia sellaisenaan, opettajan työ myös, mutta mielestäni ratkaisu muistojen kertomisen kohdeyleisönä omat oppilaat, se vain menee jotenkin absurdiksi.

Jos jotain hyvää, niin kirja on myös pientä katsausta opettajan työhön, ajan ja toimintatapojen muuttumiseen, ja myös pohdintaa siitä, pitääkö kaiken aina muuttua sekä vastavuoroisesti, onko muutos aina pahasta? Onhan Paratiisin kartta myös omanlaisensa kertomus työlleen koko persoonallaan paneutuneesta opettajasta, joka rakastaa oppilaitaan melkein kuin omia lapsiaan, tahtoo vain näiden parasta.

Että niin. En oikein osaa edes kirjoittaa tämän enempää. Paratiisin kartta ei kyllä tule lukeutumaan lempikirjojeni joukkoon todellakaan, mutta Snellmanin hyväksi sanottakoon edes se, että pidin ihan oikeasti hänen viimeisimmästään, Pääomasta.