(Lukupäiväkirjaan) L.M. Montgomery; Runotyttö maineen polulla

Kuten Lotta- ja Anna-kirjojen kohdalla Pieni runotyttö on paluuta omiin teinivuosiin, jolloin olen lukenut kirjasarjan ensimmäistä kertaa. Mutta jollain tavalla se on kuitenkin myös hieman enemmän.

En tiedä miksi minun pitäisi hävetä sitä, että tykkään lukea Pienen runotytön uudestaan kerta toisensa jälkeen. Jos Lotta-kirjat olivat vain nostalgiaa ja sattumaa, niin Pieni runotyttö ei ole lähelläkään sitä. Tämä ensimmäinen osa löytyy omasta hyllystäni, pian toivottavasti myös kaksi muutakin. Ja tiedän, että palaan Emilian seuraan vielä monta kertaa, en ehkä ensi vuonna, mutta seuraavana. Enkä minä ole ainoa aikuinen nainen, joka jostain syystä kokee esimerkiksi Pienen runotytön, mutta myös Anna-kirjat itselleen tärkeiksi. Olen juuri lukemassa Satu Koskimiehen ja Suvi Aholan toimittamaa kirjaa Uudenkuun ja Vihervaaran tytöt, jossa kaltaiseni naiset kertovat miksi kirjat ovat olleet heille niin merkityksellisiä.
Näin kirjoitin lukupäiväkirjaani aikaisemmin Pieni Runotyttö -kirjan kohdalla. Ja kopioin sen tähän lainaukseksi, sillä en oikeastaan jaksa ymmärtää miksi minun pitäisi hävetä sitä, että luen vaikkapa juuri L.M. Montgomeryn nuortenkirjoja edelleen, tai sitä ettei minun lukulistani ole täynnä korkeakirjallisuutta ja hienoimpia ja oudoimpia teoksia. Minulle lukeminen on tapa rentoutua, sukeltamista toisiin maailmoihin. En aina (tai ehkä kovinkaan usein) jaksa lukea jotain todella hienoa, vaan kaipaan myös kirjalta jotain enemmän kuin vain hienon kirjailijan tai kehutun teoksen.

Ugh. Olen puhunut. Joten itse aiheeseen.

Pieni Runotyttö löytyy omasta hyllystäni ja löydettyäni sen taas monen vuoden jälkeen ahmin sen iltalukemisena läpi hyvin nopeasti, ja pakkohan sitten olikin jo lähteä kirjastoon ja lainata (sieltä nuorten puolelta) sarjan kaksi muutakin osaa.

Pieni Runotyttö on sarjan ehdottomasti vahvin osa. Se on ehjä kokonaisuus, se on jotenkin ehkä yksinkertaisin, mutta silti niin valtavan rikas sisällöltään. Siihen eivät valitettavasti seuraavat osat enää yllä.
Runotyttö maineen polulla -kirjassa Emilia muuttaa opintojensa vuoksi Ruth-tätinsä luokse Shrewsburyyn ja elämä ankaran tädin silmien alla on hyvin erilaista kuin Uudessa Kuussa. En ajatellut käydä kirjan juonta sen kummemmin läpi, mutta hyvin paljon tässä sarjan toisessa osassa keskitytään Emilian opintoihin sekä kirjoittamiseen, vaikka sitä rajoittaakin hieman Elisabeth-tädille annettu lupaus.

Jos Sarjan ensimmäinen osa oli mielikuvituksen ylistystä, fanfaareja ja sukelluksia tuntemattomiin paikkoihin, niin Runotyttö maineen polulla sen sijaan on tarina kasvusta lapsesta nuoreksi naiseksi, mutta myös kasvusta kirjoittajana. Kuten nimikin kertoo, Emilia alkaa saada mainetta, ja hän tietää myös itse olevansa hyvä. Mielestäni tämä vivahde on oikeastaan erittäin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea positiivinen. Yleisesti varsinkin täällä Suomessa kuuluu olla nöyrä ja vähätellä omia taitojaa ja lahjakkuuttaan, mutta L.M. Montgomery antaakin kannustusta toiseen suuntaan. Omiasta taidoistaan saa olla ylpeä (mutta oikealla tavalla) ja saavutuksistaan iloita, mutta kulkee kirjassa myös se toinen lanka: tavoitteiden ja menestyksen saavuttaminen vaatii myös paljon työtä, edes fiktiivinen Emilia ei saa kaikkea kultatarjottimella kannettuna.

Ehkä parasta koko kirjassa oli sen loppu. Emilia hylkää loistavan tarjouksen "oikopolusta menestykseen" ja on sen sijaan uskollinen omalle kutsumukselleen ja palaa takaisin rakkaaseen Uuteen Kuuhun. Niisk.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Retkellä - Säpilän riippusilta

Vehnätön elämä.

Retkellä - Harjavalta