Ajatuksia matkan varrelta...

Tuntuu että elämässä ei ole tapahtunut paljoakaan, arki pyörii omalla painollaan ja välillä mietin milloin teen kaiken, välillä taas mietin mitä ihmettä tänään tekisin.

Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa meidän arkeamme rytmitti hoitokoira, lenkkeily ja muu piti huolen, että aina oli tekemistä. Ja tänään koiruus palasi omaan kotiin ja meillä on täällä pieni tyhjä paikka. Kummasti sitä tottuu tuollaiseen pieneen karvaturriin.

Mutta jos arjessa ei ole tuntunut tapahtuvan paljoakaan, niin pääni sisällä tapahtuu kyllä senkin edestä. Pyörittelen runojen säkeitä (viime aikoina kyllä aivan liian harvoin), kolmannen romaanin seuraavia lukuja (vaikka juuri nyt kässäri on määrittelemättömällä tauolla), mutta ehkä siis ennen kaikkea kuitenkin ajatuksissa pyörii oma lähitulevaisuus, omat toiveet ja unelmat, asiat joita ehkä haluaisin tehdä. Ja olen miettinyt paljon kuinka pelottavaa muutos on, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ja ehkä se sisäinen muutos on joskus jopa pelottavampaa...päästää irti niistä vanhoista toimintamalleista ja asioista, joista olisi jo aika irrottautua. Ja sitten; kuinka pelottavaa onkaan hypätä tuntemattomaan, kokeilla jotain uutta, seistä välillä tyhjän päällä.

Viime aikoina olen maalannut paljon. Kun kynä on ollut jumissa (tai kadoksissa kaiketi, teemassa pysyäkseni), niin maalaaminen on ollut yllättävän helppoa. Tai siis, siveltimeen tarttuminen on ollut helppoa, tyhjä paperi on ollut houkutteleva, olen antanut mennä vain. On ollut hauskaa ja ennen kaikkea mielenkiintoista löytää itsestään myös tuo visuaalinen puoli, ehkä se jollain tavalla sitten tasapainottaa omalla kohdallani kirjoittamista...mene ja tiedä.

Ja mitä vielä. Ajatuksiin palatakseni, olen miettinyt paljon sydän auki tekemistä. Mitä se tarkoittaa, mitä se vaatii, mutta mitä se myös antaa, Olen hahmotellut ajatuksia paperille, olen saanut jostain kiinni, ja silti olen niin hauraalla pohjalla kaiken kanssa.



Ja sydän auki tekeminen kuvastaa itse asiassa taidenäyttelyä, jonka avajaisissa tänään miehen kanssa sattumalta piipahdimme. (Galleria Ansa Puntalo) Ja ennen kaikkea Seija Levannon maalaukset pysäyttivät, pistivät ajattelemaan, olivat niin paljon enemmän kuin vain kuvia kankaalla. Näyttely oli ehkä pieni, mutta ajatuksia se herätti joka tapauksessa. Kotimatkalla autossa mieheni kanssa keskustelimme taiteesta ja kyseisestä näyttelystä ja tämä kyllä oli minulle antoisa yhdessä vietetty tunti ilman lapsia. Huomiseksi ajoitettuna näyttelyssä piipahtaminen ja taidekeskustelut olisivat tehneet hääpäivästämme melkeinpä täydellisen...

Ja jos tilillä olisi ylimääräistä rahaa, tuon mainoksessa olevan taulun olisimme ostaneet heti. Paikkakin olisi ollut kummallekin itsestäänselvä...

Kommentit

  1. Aina johonkin uuteen ei ole pakko syöksyä rysäyksellä, vaan joskus voi myös kokeilla palan kerrallaan. En tiedä, toimiiko tässä? Mutta esim. uutta toimintamallia voi esimerkiksi kokeilla jossain yksittäisessä tilanteessa ensin...

    VastaaPoista
  2. Joo, onneksi kovinkaan usein uuteen ei tarvitse syöksyä rysäyksellä...mutta olen kallistunut sen puoleen, että joskus se uuteen täysillä syöksyminenkin on tarpeen ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jätä kommenttisi

Kuukauden luetuimmat tekstit

Uusi vuosi ja kuulumisia.

Kysymyksiä ja vastauksia...

Vehnätön elämä.