Elämän rytmiä.

Aurinko ja sadekuurot ovat vuorotelleet koko päivän, väsymys ja pirteys myös. Olen yrittänyt hoitaa asioita eteenpäin, varasin esikoiselle silmälääkärin ja yritin kirjoittaa myös terapeuttisen kirjoittamisen kurssin tehtäviä eteenpäin.
Mutta se ei olekaan enää niin helppoa. Tai siis, tähän astihan kuopus on ollut päiväkodissa ja minä koulussa tai sitten yksin kotona koulutehtäviä ahertamassa ja nyt ei näin enää ole. Kuopus onkin taas kotona, olen tehnyt hetkellisen paluun kotiäidiksi tai jotain, mutta siihen en meinaa tottua etten voi syventyä kirjoittamiseen tai mihinkään muuhunkaan täysillä, sillä tänäänkin minuutin välein eräs pieni tyttöihminen seisoi vieressäni sanomassa että äiti katso, katso äiti ja minähän katsoin.
Minun rytmini siis on keikahtanut päälaelleen, sillä tehokkain työskentelyaikani on viety, en voi vaatia kuopusta olemaan aamupäiviä koko aikaa yksin, en leikkimään huoneessaan vaan se aika on nyt meidän yhteistä aikaamme. Nyt yritän opetella siihen että poikien päästyä koulussa minä olen enemmän vapaa, voin aina laittaa kuulokkeet korvilleni ja tehdä sitä mitä en ole siihen mennessä tehnyt.


Tämä arkeen tottuminen vaatiikin enemmän, tai ei ehkä arkeen vaan aikaisiin aamuheräämisiin. Minä joka nukuin koko kesän pitkälle aamuun, monta tuntia pidempään kuin lapset, heräänkin jo klo 6.30. Mutta ei se ole enää kidutusta, sillä huomaan taas aikaisten aamujen kauneuden, hiljaisuuden ja sen kaiken minkä ohi nukuin koko kesän.
Joten nyt kun en nuku juon kahvia, olen hemmotellut itseäni muutamalla palalla maitosuklaata enkä jaksa potea siitä huonoa omaatuntoa. Kaikesta huolimatta olen sittenkin sitä mieltä ettei tumma suklaa ihan korvaa maitosuklaata, jotain paheita pitää olla, ja kahvin kanssa ei puolta levyä edes sitä tarvitse syödä. Muutama pala riittää.


En tiedä mihin askeleeni veisivät seuraavaksi, tänään ehkä vielä kirjastoon noutamaan varaamani kirjan, ehkä kävelen kauppaan ostamaan jäätelöä samalla. 
Mutta onko sillä oikeastaan väliä?
Ehkä vain totuttelen siihen ajatukseen että elämäni rytmi on muuttunut taas kerran, mutta se ei ole aina huonoa asia. Ei saa urautua, jäädä niihin samoihin askelkuvioihin vaan joskus tarvitsee jonkun joka sekottaa askeleet, 
pakottaa keksimään uuden rytmin, 
oman uuden rytmini.
Enkä minä kirjoita enää meidän arkipäivästämme, ei se ole niin iso asia että maailmani olisi siitä järkkynyt. Kirjoitan elämän rytmistä yleensä, kirjoittamisen rytmistä ja ehkä jopa hengittämisestäkin. Joskus vain pitää uskaltaa tarttua siihen rytmiin, joka kuuluu jostain sieltä kaukaa, tarttua siihen ja opetella se, hengittää sitä ja ottaa se omakseen.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

(Lukupäiväkirjaan) Helena Anhava; Hidas osa

Vehnätön elämä.

Olisinpa tiennyt.