Tänään vai huomenna?

Viime aikoina olen huomannut pakoilevani asioita, ajatelleeni että teen sen sitten huomenna tai ylihuomenna, tai joskus. Ja ne kaikki tekemättömät asiat roikkuvat mukanani päivästä toiseen, jossain siellä takaraivon perukoilla muistuttavat itsestään ja siitä ne on edelleen tekemättä.
Otetaan nyt esimerkiksi tuo kuuluisa kasvatustieteiden esseeni. Se on tuntunut olevan melkoista suossa tarpomista alusta lähtien, mutta eipä oma asenteenikaan sen suhteen ole ollut kaikista parhain. Mutta  nyt viime päivinä se on alkanut häiritä minua niin suuresti että päätin todella tehdä asialle jotain. Olen todella tehnyt sen eteen töitä ja sekalaisesta sillisalaatista on melkoisen pakertamisen jälkeen todella muotoutunut toimiva essee, jolla on järkevä rakenne ja sisältökin alkaa olla kuosissa.
Eli hei, se on kohtapuoliin aika pitkälti tehty ja paketissa. Ja sen olisi tietysti voinut tehdä valmiiksi jo aikoja sitten.
Mutta joskus se vaan on niin paljon mukavampaa istua sohvan nurkassa kirja kädessä, olla koko päivä tekemättä mitään sen kummempaa.
Ja tuo lastenhuone. Siitä en ole täällä kehdannut edes kirjoittaa.
Jokunen viikko sitten päätin että on aika siivota hylly ja työpöytä, jotka ovat kuin räjähdyksen jäljiltä. Ja niinpä menin ja tyhjensin hyllyn kirjoista, pinosin ne lattialle ja sitten inspiraatio loppui täysin. Ja viikon tai kahden ajan ihan sujuvasti katsoin niitä kirjapinoja lattialla ja ajattelin että pitäisi.
Eilen sitten päätin että huhheijaa, aika ryhdistäytyä. Ja ryhdyin työhön. Ei se ole vieläkään täysin valmis, vielä on tavaroita laittamatta ja pöytä edelleen kaaoksen vallassa, mutta voiton puolella ollaan.
Senkin jos olisi tehnyt heti pois alta eikä olisi jättänyt roikkumaan.

Ei aina voi vaatia itseltään liikaa, suurta aktiivisuutta ja hurjaa energisyyttä, sillä joskus elämässä on hetkiä, jolloin ainoa oikea ratkaisu on oikeasti antaa esseiden maata kirjoittamattomina ja kirjapinojen lojua lastenhuoneen lattialla ja lukea oikeasti vain sitä kirjaa ja olla.
Mutta aika aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan.

Useimmiten kyse on kuitenkin siitä etten viitsi. Että se on mukamas helpompaa lykätä puuhia hamaan tulevaisuuteen. Että sitten joskus. Vaikka useimmiten olisi helpompaa tehdä ne roikkuvat puuhat pois alta ja keskittyä muihin sen sijaan.

Kyse on varmasti paljon myös luonteesta ja persoonallisuudesta ja aivan rehellisesti voin sanoa että olen tyyppinä sellainen, jota ei pienet rojukasat lattialla häiritse, ei sitten tippaakaan. Niiden ohi voi aina kävellä, astua ylikin. Voisin elää kuukausikaupalla muuttolaatikot sisustuksenani sillä kaikkeen vain tottuu. Kumma kyllä en vain ole tottunut täysin siistiin elämäntapaan. Kaksi kertaa asuntonäyttöjen keskellä elettyäni sitä jatkuvaa siisteyttä on kestänyt tasan tarkkaan tarjoukseen saakka ja kas, kaikki on taas kuten ennen.

Luultavasti olen kadottanut punaisen lankani tämän tekstin suhteen jo aikoja sitten, mutta eipä se kai haittaa. Jutun pointti yrittää olla siis se, että olen vain niin iloinen että tuo essee on aika pitkälti valmis. Ja kas kummaa kun olo on helpottunut...

Tämä oli ehkäpä ihan hyvä oppitunti itselleni, sillä syksy tuo mukanaan niin isoja muutoksia etten vain voi siirtää hoidettavia asioita hamaan tulevaisuuteen. Pitäisi pakata omaisuus pakettiin, varastokoppiin mahtuvaksi, pohtia mitä välttämättömyyksiä tarvitsemme yhdeksän kuukauden ulkomaankomennukselle mukaan ja mitkä tavaroistamme ovat oikeasti sellaisia, joita tarvitsee säästää.
Siinäpä sitä urakkaa kerrakseen...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Olisinpa tiennyt.

Taidenäyttelyssä; Tuomo Saali (Galleria Saskia, Tampere)

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?