Ärsyyntymistä.
Aamusta lähtien on ärsyttänyt kaikki, kutakuinkin kaikki.
Vaikka se että pitää herätä aikaisin tai että lapset kiukuttelee. Ja ne aikataulut ärsyttivät juuri tänään, se että pitää kulkea koko ajan kellon kanssa kilpaa, yrittää ehtiä. Päätä ja niskaakin on särkenyt heräämisestä lähtien ja ulkona oli tietenkin liian kuuma istua hiekkalaatikon reunalla ja sinnekin palaaminen ärsytti. Johonkin on kadonnut oma aika ja kaiken kruunasi tietenkin se että ulkona ympärillä pyöri jatkuvasti kärpäsiä ja ampiasia ja mikään ei ole sen ärsyttävämpää.
Elämä on joskus vähän raskasta.
Ja sitten päätin että nyt riittää. Että ei ne asiat voi olla niin huonosti, että elämässä on hyviäkin asioita.
Kuten se että aurinko paistaa vihdoin ja viimein tämän sateisen viikon päätteeksi ja se että minä sain istua ulkona lukemassa, olla vain. Ja että opiskeleminen on kivaa ja minulla on mahdollisuus olla kotona kuopuksen kanssa ja pojilla on äiti kotona koulun jälkeen. Se on hyvää jos ei mikään.
Että mikä se ongelma sitten olikaan?
Tunnustan että tämä paluu kotiäitiyteen on ottanut koville. Edelliset kaksi vuotta olen tehnyt jotain muutakin, opiskelin, minulla oli kodin ulkopuolista elämää, aikuisseuraa ja hiljaisia hetkiä arjessa. Sen kaiken puuttuminen on iso muutos, kuristaa hieman. Ja silti tiedän että asiani ovat hyvin, kaikki on niin hyvin. Minä opiskelen edelleen, vaikkakin tuo viisivuotias vieressäni. Luen hiekkalaatikon reunalla, luen hiekkakakkuja syödessäni ja yritän kirjoittaa jossain välissä kuten sulkeutuessani musiikin taakse iltapäivällä ja yritän olla väsymättä siihen että olen äiti, siihen että elämässäni ei ole mitään muuta.
Ei ole aina helppoa ajatella positiivisesti, olla iloinen ja olla keskittymättä liikaa negatiivisiin asioihin, sillä joskus se käy ihan työstä ja tänään on ollut sellainen työpäivä.
Huomaan että minä olen se, jolle tämä rytminvaihdos on ollut vaikein, luopuminen jostain ja siirtyminen johonkin muuhun. Ja tähän rytmiin on vain totuttava, sillä ei ole muuta. Tähän sovitan askeleeni ja astun eteenpäin.,
Joskus haluaisin elää yksin, kulkea reppu selässä ympäri maailmaa, kiivetä vuorille ja hengittää sitä kaikkea yksin. Ja silti tiedän ettei se ole minun elämääni, sillä minulla on tämä rakas perhe ympärilläni, käsiä ja jalkoja, märkiä pusuja ja pieniä ihmisen taimia, jotka vielä tarvitsevat minua ja joille minun sylini vielä kelpaa. Ja ne seikkailut jotka odottavat meitä kaikkia yhdessä, ei minun tarvitse olla yksin, kuvitella muuta.
Sillä minulla on elämässäni kaikki mitä tarvitsen ja se riittää.
Tänään olen vain sairaan väsynyt, elimistöni huutaa kahvia ja kohta kaikki on paremmin!
Vaikka se että pitää herätä aikaisin tai että lapset kiukuttelee. Ja ne aikataulut ärsyttivät juuri tänään, se että pitää kulkea koko ajan kellon kanssa kilpaa, yrittää ehtiä. Päätä ja niskaakin on särkenyt heräämisestä lähtien ja ulkona oli tietenkin liian kuuma istua hiekkalaatikon reunalla ja sinnekin palaaminen ärsytti. Johonkin on kadonnut oma aika ja kaiken kruunasi tietenkin se että ulkona ympärillä pyöri jatkuvasti kärpäsiä ja ampiasia ja mikään ei ole sen ärsyttävämpää.
Elämä on joskus vähän raskasta.
Ja sitten päätin että nyt riittää. Että ei ne asiat voi olla niin huonosti, että elämässä on hyviäkin asioita.
Kuten se että aurinko paistaa vihdoin ja viimein tämän sateisen viikon päätteeksi ja se että minä sain istua ulkona lukemassa, olla vain. Ja että opiskeleminen on kivaa ja minulla on mahdollisuus olla kotona kuopuksen kanssa ja pojilla on äiti kotona koulun jälkeen. Se on hyvää jos ei mikään.
Että mikä se ongelma sitten olikaan?
Tunnustan että tämä paluu kotiäitiyteen on ottanut koville. Edelliset kaksi vuotta olen tehnyt jotain muutakin, opiskelin, minulla oli kodin ulkopuolista elämää, aikuisseuraa ja hiljaisia hetkiä arjessa. Sen kaiken puuttuminen on iso muutos, kuristaa hieman. Ja silti tiedän että asiani ovat hyvin, kaikki on niin hyvin. Minä opiskelen edelleen, vaikkakin tuo viisivuotias vieressäni. Luen hiekkalaatikon reunalla, luen hiekkakakkuja syödessäni ja yritän kirjoittaa jossain välissä kuten sulkeutuessani musiikin taakse iltapäivällä ja yritän olla väsymättä siihen että olen äiti, siihen että elämässäni ei ole mitään muuta.
Ei ole aina helppoa ajatella positiivisesti, olla iloinen ja olla keskittymättä liikaa negatiivisiin asioihin, sillä joskus se käy ihan työstä ja tänään on ollut sellainen työpäivä.
Huomaan että minä olen se, jolle tämä rytminvaihdos on ollut vaikein, luopuminen jostain ja siirtyminen johonkin muuhun. Ja tähän rytmiin on vain totuttava, sillä ei ole muuta. Tähän sovitan askeleeni ja astun eteenpäin.,
Joskus haluaisin elää yksin, kulkea reppu selässä ympäri maailmaa, kiivetä vuorille ja hengittää sitä kaikkea yksin. Ja silti tiedän ettei se ole minun elämääni, sillä minulla on tämä rakas perhe ympärilläni, käsiä ja jalkoja, märkiä pusuja ja pieniä ihmisen taimia, jotka vielä tarvitsevat minua ja joille minun sylini vielä kelpaa. Ja ne seikkailut jotka odottavat meitä kaikkia yhdessä, ei minun tarvitse olla yksin, kuvitella muuta.
Sillä minulla on elämässäni kaikki mitä tarvitsen ja se riittää.
Tänään olen vain sairaan väsynyt, elimistöni huutaa kahvia ja kohta kaikki on paremmin!
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi