(Lukupäiväkirjaan) Suvi Ahola; Iljan äidiksi

Suvi Aholan kirjoittama omakohtainen kirja Iljan äidiksi valikoitui iltalukemiseksi kirjaston muistelmahyllystä, ja muutama ilta sen parissa menikin ennen nukkumaan menoa.
Pietarissa lastenkodissa nelivuotiaaksi varttuneesta cp-vammaisesta Iljasta tuli suomalainen pikkupoika pitkänäperjantaina vuonna 1997. Samalla muuttui koko elämä perheessä, johon kuuluivat ennestään 37-vuotiaat äiti ja isä, lapset Otto 9, ja Reetta, 8 - sekä lapinkoira Tyyne.
Iljan äidiksi on hyvin rehellinen kertomus adoptioprosessista, sen herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista, mutta sitäkin enemmän se on Aholan raatorehellinen kertomus omasta itsestään, vanhemmuudestaan, ja niistä ajatuksista, joita Iljan saapuminen perheeseen herätti. Ja vaikka sanana raatorehellinen saattaakkin kuulostaa negatiiviselta, en sitä sellaisena tarkoittanut, vaan halusin korostaa sitä, ettei kirjaa kirjoittaessa ole pidetty yllä turhaa sensuuria, tai yritetty kiillottaa omaa kuvaa todellista kirkkaammaksi.
Ja se oli mielestäni kirjan yksi tärkeimmistä pointeista. Liian usein vain lietsotaan entisestään niitä täydellisten äitien myyttejä, kilpaillaan kuka on paras äiti kaikista, ja useimmiten sitä vain haluaisi kuulla sen, että muillakin menee välillä hermot lapsiin niin rakkaita kuin ovatkin, ja joskus vain ei oikein meinaa jaksaa.
Ja Ahola kertoo tämän kaiken.
Iljan äidiksi on päiväkirja Iljan ensimmäisestä vuodesta suomalaisessa kodissaan. Se kertoo äitiydestä, rakkauden kehittymisen ajasta, vanhemmuuden ja kasvatustyön uudelleenarvioinnista. Toimittajan ammatissaan vanhemmat kuvittelivat jo tutustuneensa elämän eri puoliin. He halusivat korvata Iljalle kaiken hänen kokemansa puutteen. Silti arki yllätti heidät: "Pelko siitä, ettei kestä, jaksa, opi, totu." 
Tietyt arvomaailmaan liittyvät asiat häiritsivät minua hieman, ehkä juuri siksi, että osasta ajattelen niin eri tavalla. Eikä siinä sinänsä mitään, että asioista on eri mieltä, mutta tietynlainen paasaaminen saa niskakarvani nousemaan pystyyn, ja niin tapahtui muutaman kerran myös tämän kirjan kohdalla. Näitä muutamia kohtia lukuunottamatta pidin kirjasta, ehkä juuri sen rehellisyyden vuoksi. Uskon, että Iljan äidiksi on edelleen, 16 vuotta ilmestymisensä jälkeen, ajankohtainen. Äidit väsyvät edelleen, isät väsyvät edelleen, ja aina ei vain jaksaisi. Ja silti oma lapsi, niin biologinen kuin adoptoitukin, on niin rakas.

Eikä sitä täydellistä äitiä edelleenkään ole olemassa...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

(Lukupäiväkirjaan) Helena Anhava; Hidas osa

Vehnätön elämä.

Olisinpa tiennyt.