Runoperjantai.

Alkuvuodesta lanseerasin vähin äänin blogiini Runoperjantain, ideana oli yksinkertaisesti keskittyä perjantaisin runohin, niiden lukemiseen ja kirjoittamiseen.
Ja näitä runoperjantaipostauksia löytyykin hurjat kaksi kappaletta, tuli talokaupat, omaisuuden pakkaaminen, muutto, loppurutistus opiskeluista ja kakkoskässäristä...listaahan voisin jatkaa tähän päivään asti. Mutta olen sentään kirjoittanut runoista, vaikka nämä tekstit eivät ole perjantaille osuneetkaan. Mutta oli sinänsä kyllä mielenkiintoista käydä lukemassa runot-tagin alle asettuneita tekstejäni, sukeltaa niihin ajatuksiin ja tunnelmiin. Ja siitä samasta haluan saada kiinni taas uudestaan.

Mutta nyt. Nyt yritän uudestaan.
Koska proosa vie minut niin helposti mukanaan, varsinkin kun päällä on intensiivinen kirjoitusrupeama, kun teksti ja tarina etenee, kun on vain pakko kirjoittaa.
Ja silti haluaisin antaa myös enemmän tilaa sille runoilija-puolelleni, sillä sellainen minussa on. Uinuva sellainen, ei vielä vauhtiin päässyt.
Olenhan kyllä oikeastaan koko elämäni kirjoittanut runoja, kehittynytkin, mutta vielä on jotain, mikä pitää minua paikallaan, ja minä oikeastaan haluaisin liikkua jo eteenpäin.

Yksin parhaimmista runoutta käsittelevistä kirjoista, joita olen lukenut on Risto Ahdin ja Markku Toivosen kirjoittama Runouden kuntokoulu. Kirja on ilmestynyt vuonna1988, joten kovinkaan ajantasalla en teosteni kanssa ole, mutta en oikeastaan koe sitä edes tärkeäksi. En kiistä, etteikö olisi hyviä ja nykyaikaisempiakin oppaita olemassa ja julkaistu, mutta tämä on kirja, joka on hyllyssäni, jostain antikvariaatista sen kerran pelastin.

Kirjoittajan tärkein taito on kyky unohtaa osaaminen. Taiteilijalla ei ole saavutuksia. Kun hän pääsee perille ja saa teoksensa valmiiksi, hänen matkansa on taas alussa.

On itse asiassa helppoa unohtaa osaaminen, sillä matkan varrella sitä on oppinut, ettei osaa kovinkaan paljoa, koko idea on oikeastaan siinä oppimisessa, matkassa itsessään. Mutta hankalampaa onkin unohtaa se, ettei todellakaan osaa, että on niin keskeneräinen kuin olla ja voi. Kun lukee muiden kirjoittamia runoja, kun ajattelee, että kunpa minäkin joskus. Ja omat sanat paperilla ovat jotain muuta, niin latteita, niin vähäisiä ja pieniä.

Ja kuitenkin. Voin katsella kuitenkin taaksepäin, lukea vanhoja runojani, lukea niitä, jotka olen kirjoittanut vähän aikaa sitten. Ja huomaan, että jokin runoissa on muuttunut, minä olen kehittynyt. En ole jäänyt paikoilleni, olen liikkunut eteenpäin. Ehkä niin pienin askelin ettei sitä liikettä oikein edes tunne, mutta pienikin kehitys eteenpäin on hyväksi.

Runoilijan tulee antautua aiheellensa ja katsoa minne se vie hänet. Jos hän hallitsee aiheensa, teksti helposti kuolee. Ajatus on silloin valmis ja kahlehdittu, ja luonnollisen hengityksen rytmi katoaa runosta. Usein ajatellaan, että mitä enemmän taitoa kirjoittajalla on, sitä parempaa tekstiä syntyy. Mutta osaaminen on vaarallista. Se johtaa herkästi yksitotisuuteen, sävyttömyyteen, akateemisuuteen.

 Kyllä, katkelmat ovat 80-luvulla julkaistusta kirjasta, kyllä, runous on kehittynyt vuosikymmenten aikana huimasti, muuttanut muotoaan. Ja silti minä allekirjoitan täysin tuon yllä olevan katkelman, ajattelen että tekstille pitää antautua, avata itseään myös. Eikä vain runouden kohdalla, vaan proosan myös. Ja jos mahtipontiseksi rupean, vielä elämänkin kohdalla.
Ehkä se on se uuden ja vanhan liitto, kultainen keskitie, ainakin minun kohdallani. Ja ehkä se, että tuntee itsensä kirjoittajana, tietää omimman tapansa kirjoittaa. Ja on myös valmis muuttumaan, oppimaan jotain uutta, löytämään uuden polun, jota pitkin kulkea...

----

Ollakseni rehellinen, runojen kirjoittaminen ja lukeminen ei tuntunut työltä, mutta silti vietin aamupäiväni runojen parissa. Tein muutaman kirjoitusharjoituksen, olin halukas kokeilemaan uusia ja itselleni vieraita tapoja kirjoittaa runoja, toinen tapa toimi paremmin kuin toinen. Mutta haluan kyllä jatkossakin käyttää edes yhden päivän viikossa runoille, toiselle puolelle itsestäni.

Mutta nyt, työpäivän viimeine tunti ja ohjelmassa jotain aivan muuta kuin runot. Sellaista se on...