(Lukupäiväkirjaan) Joel Haahtela; Perhoskerääjä

Joel Haahtela, yksi uusimmista löydöistäni, jonka tuotantoon päätin tutustua tarkemmin.

Ensimmäinen kosketukseni Haahtelaan oli Tähtikirkas, lumivalkea, joka oli, no, ihan hyvä, mutta en pitänyt siitä niin paljoa, että olisin ymmärtänyt miksi Haahtelaa hehkutetaan niin valtavasti. Ja koska häntä hehkutetaan enkä ensimmäisen lukukokemuksen perusteella vielä ymmärtänyt miksi, ajattelin jatkaa empiiristä tutkimustani. Lainasin seuraavan kirjan. Ja Elena, voi, Elenaan minä rakastuin.
Joten tietenkin halusin lukea Haahtelaa lisää...joten lukuvuorossa olikin Perhoskerääjä, jonka poimin kirjaston hyllystä takakantensa tekstin perusteella.

Mies saa asianajajalta kirjeen, jossa hänen kerrotaan saaneen perinnön. Testamentin on tehnyt Henri Ruzicka, Suomessa asunut saksalainen, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan.

Tarina on oikeastaan hyvin yksinkertainen. Aluksi tuntuu siltä, että hieman liiankin, että helppohan tällaisesta nyt itse asiassa onkin kirjoittaa.
Mutta Haahtelan vahvuus onkin siinä, että hänen tekstinsä ovat kuitenkin aina enemmän, kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, vaan paljon enemmän.

Kun mies lähtee tutkimaan perintöään, hän löytää villiintyneen puutarhan keskellä uinuvan talon, talosta valtavan perhoskokoelman ja kirjeitä Saksasta Anna Prinz -nimiseltä naiselta.

Mukana on historiaa, on yksittäisiä henkilöitä, joiden elämää avataan, välillä tuntuu siltä, että itse päähenkilö ehkä jää hieman pimentoon, vähäisemmälle huomiolle. Tämä sama seikka nousi esiin itse asiassa myös kahden muunkin lukemani kirjan kohdalla. Kirjan päähenkilö on loppujen lopuksi enemmän tarkkailija, jonkun muun elämästä kertoja.

Alkaa matka Eurooppaan ja menneisyyden arvoituksiin. 

Mutta ei se kuitenkaan ole niin, ei aivan täysin. Juuri kun olen päätynyt ajattelemaan päähenkilöä vain dokumentoijana, sivustakatsojana, Haahtela kääntää asian päälaelleen. Ja sitten yleensä alkaakin tapahtua. Sama tunne minulla oli Elenan kohdalla, Tähtikirkas, lumivalkean kohdalla ei ehkä ihan niin vahvasti kylläkään.
Mutta että päähenkilö olisi yksipuolinen ja tylsä, ei ollenkaan.

Muistot ovat hauraita ja läpikuultavia kuin uni, katoavaisia kuin parnassius phoebus.

Se mistä Haahtelan romaaneissa pidän, on hänen kielensä. Sen runollisuus, kauneus, intensiivisyys. Se kuinka melko vähiin sivuihin saa mahdutettua niin paljon, juuri tarpeeksi. Ja kuinka Haahtela vie tarinaa eteenpäin, kertoo enemmän, kertoo vähemmän.

Ehkei tässä(kään) Haahtelan romaanissa sukelleta kovinkaan syviin vesiin, mutta ei hänen romaaninsa silti kevyttä hömppääkään ole. Perhoskerääjän luettuani olo oli kuin olisin saapunut pieneltä matkalta kotiin, olin rentoutunut, lukenut oikeasti hyvän kirjan. Aina kirjan ei tarvitse koskettaa minua sydänjuuria myöten. Yksi hyvän kirjan tunnusmerkki on se, että se vie mukanaan, vetää mukaansa tarinan syövereihin, hetkeksi aikaa pois arjen keskeltä.