Miksi pidän blogia?
Hyvin monessa seuraamassani blogissa on pohdittu syitä omaan bloggaamisen, sitä mihin niitä rajoja vetää eli mitä kertoo ja mitä ei.
Ei sillä, että olisin nyt ihan hirveästi päätäni vaivannut tämän asian pohtimisella tässä viime päivinä, mutta kun mies halusi pitkästä aikaa pelata omia pelejään olin sen tosiasian edessä että olisi omaa aikaa vaikka kuinka ja jotain voisi tehdä (useimmiten me kyhjötetään illat yhdessä, siksi tämä niin outoa on).
Joten nyt sitä aikaa sitten onkin pohtia vaikkapa juuri sitä, miksi ihmeessä minä kirjoitan tämän kaiken nettiin, muiden luettavaksi.
Ja jos kirjoitan bloggaamisesta ja itsestäni, on minun pakko palata hieman ajassa taaksepäin.
Bloggaamisen aloitin vuonna 2004 kun kirjoitin omaksi ilokseni (?) blogia, joka keskittyi ennen kaikkea äitiyteen ja lapsiin. Se oli usein henkireikä, jonne oli mukava mennä ilta toisensa jälkeen (ja päivälläkin lasten touhutessa omiaan). Silloin blogeja ei ollut niin paljoa kuin nyt, mutta 40 tilaajaa Blogilistan kautta oli aika mukava määrä. Tuota blogia kirjoitin ennen kaikkea kirjoittamisen ilosta, halusin kirjoittaa ja nautin siitä. Ja toivoin että joku myös lukisi sitä.
Jossain vaiheessa tuon blogin kirjoittaminen hiipui ja loppui lopulta kokonaan vuonna 2009. Seuraavana vuonna tein uuden blogin, mutta sinä vuonna sinne taisi kertyä hurjat kolme postausta kaikkinensa, mutta vuonna 2011 sain uuden kipinän blogin kirjoittamiseen ja postaustahti kiihtyi vähitellen. Tuo uusi blogi sisälsi ihan meidän perusarkeamme, mutta kirjoittamisen opintojen alettua syksyllä tuntui tuosta blogista muotoutuvan ennen kaikkea opiskeluita koskeva blogi, ehkä se vain oli niin suuri elämänmuutos minulle ja sitä piti jollain tavalla myös kirjoittaa ulos. Mutta ei tuo blogi koskaan muuttunut pelkäksi opiskelublogiksi vaan se oli edelleen ennen kaikkea arjen muistiin kirjaamista.
Ja sitten ilmestyi esikoisromaanini ja päädyin aloittamaan samalla aivan uuden blogin, tällä kertaa omalla nimelläni ja kasvoillani ja se oli uutta se. Ja se vaikuttikin yllättävän paljon kirjoittamiseeni, vaikka en olisi sitä koskaan uskonut. Ei sen puolen että olisin aikaisemminkaan kirjoittanut mitään raflaavia mielipidekirjoituksia tai arvostellut muita tai kertonut lapsistani kovinkaan paljoa (sillä siitä olen aina ollut tarkka), mutta jokin muuttui kuitenkin.
Mietin nykyään hyvin paljon tarkemmin mitä kirjoitan ja miten kirjoitan.
Minulla ei ole tarvetta yrittää tämän nykyisen blogini kautta antaa itsestäni jotenkin erikoista kuvaa, että olisin niin kultturelli ja taiteilija ja hei, kirjailija, mutta tietyllä tasolla juuri näiden asioiden vuoksi jätän osan asioista kirjoittamatta (en siis siksi, että kuvittelisin olevani mitenkään erityisen kultturelli tai taiteilija, vaan koska yksinkertaisesti kirjoitan tätä omalla nimelläni). Nimettömänä, tietyllä tavalla anonyyminä on helpompi kirjoittaa mistä vain, niistä aremmistakin asioista, mutta nyt. Niin, tietyt asiat vain jäävät pois.
Olen tainnut päätyä hieman kauas alkuperäisestä otsikosta, mutta itse asiassa tätä on ollut yllättävän mielenkiintoista kirjoittaa. Ja mielenkiintoista on ollut käydä lukemassa noita vanhoja blogejani pitkän tauon jälkeen (eikä linkkejä, anonyyminä kirjoitettu, anonyymiksi jääköön). Ehkä tämä on nyt jotain blogi-identiteetin (onko sellainenkin olemassa?) hakemista tai jotain muuta vastaavaa, ja ehkä tämä omalla tavallaan tuli tarpeeseen, sillä reilun vuoden kirjoittamisen jälkeen olen hieman alkanut pohtia muutosta (en lopettamista sentään) blogin suhteen ja ehkäpä tuo uusi banneri (itse väsäämäni hei!) ja hieman muuttunut ulkoasu ovat myös osa sitä.
Mutta palatakseni otsikon kysymykseen; Miksi pidän tätä blogia? Enkä oikeastaan osaa vastata siihen.
Tiedän, että kirjoitan tänne kirjoittamisen ilosta. Historia on näyttänyt omalta osaltani toteen sen, että kun bloggaaminen ei enää ole mukavaa, se myös loppuu.
Mutta onko tämä vain kirjoittamista kirjoittamisen riemusta? Luultavasti ei, sillä siinä tapauksessa työni kirjoittamisen parissa sekä oma yksityinen päiväkirjani luulisi riittävän. Mukana on siis se lukijapuoli, se että kirjoitan tätä myös muille.
Mielenkiintoisin huomio tämän illan blgoihistoriaani sukeltamisesessa on ollut se, että nyt kun kirjoitan oikeasti kirjailijan nimikkeen alla (uskokaa tai älkää, niin tuon kirjailija-sanan käyttäminen on jotenkin todella vaikeaa) kirjoitan kirjoittamisesta hyvin paljon vähemmän kuin edeltäneessä blogissani. Vaikka luulisi sen menevän toisinpäin.
Mutta aion siis kirjoittaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Aluksi yritin kirjoittaa vain kirjoittamisesta, mutta koska elämäni sattuu koostumaan muistakin asioista, tuntui ihan luontevalta ottaa mukaan myös muuta arkea. Lapsista olen kirjoittanut yllättävän vähän, enkä usko sen lisääntyvän tästä yhtään enempää, mutta meidän vanhan talomme (iki)remontoiminen tulee täällä näkymään, vaikka ei tästä kyllä mitään remppa- saati sitten sisustusblogiakaan saakaan. Päivän asuja en tule esittelemään myöskään, sillä nämä lökäpöksyt ja nutturalle pään päälle sutaistut hiukset on nähty ensimmäisen kuvan jälkeen eikä täällä pikkukylällä kauppaan lähdetä sen kummemmin laittautuneena.
Joten blogi tulee olemaan jatkossakin samanlainen sillisalaatti kuin oma elämäni ja arkeni, toivottavasti viihdyt jatkossakin mukana!
En tiedä kiinnostaako tämä aihe ketään muuta kuin minua (omasta itsestä kirjoittaminen on niin helppoa ja ah, niin mielenkiintoista), mutta painan joka tapauksessa tuota julkaise-nappia kun olen valmis. On sitä kai hullumpiakin postauksia tullut julkaistua.
Ja loppuun, mites muutenkaan; pakollinen kissakuva...
Ei sillä, että olisin nyt ihan hirveästi päätäni vaivannut tämän asian pohtimisella tässä viime päivinä, mutta kun mies halusi pitkästä aikaa pelata omia pelejään olin sen tosiasian edessä että olisi omaa aikaa vaikka kuinka ja jotain voisi tehdä (useimmiten me kyhjötetään illat yhdessä, siksi tämä niin outoa on).
Joten nyt sitä aikaa sitten onkin pohtia vaikkapa juuri sitä, miksi ihmeessä minä kirjoitan tämän kaiken nettiin, muiden luettavaksi.
Ja jos kirjoitan bloggaamisesta ja itsestäni, on minun pakko palata hieman ajassa taaksepäin.
Bloggaamisen aloitin vuonna 2004 kun kirjoitin omaksi ilokseni (?) blogia, joka keskittyi ennen kaikkea äitiyteen ja lapsiin. Se oli usein henkireikä, jonne oli mukava mennä ilta toisensa jälkeen (ja päivälläkin lasten touhutessa omiaan). Silloin blogeja ei ollut niin paljoa kuin nyt, mutta 40 tilaajaa Blogilistan kautta oli aika mukava määrä. Tuota blogia kirjoitin ennen kaikkea kirjoittamisen ilosta, halusin kirjoittaa ja nautin siitä. Ja toivoin että joku myös lukisi sitä.
Jossain vaiheessa tuon blogin kirjoittaminen hiipui ja loppui lopulta kokonaan vuonna 2009. Seuraavana vuonna tein uuden blogin, mutta sinä vuonna sinne taisi kertyä hurjat kolme postausta kaikkinensa, mutta vuonna 2011 sain uuden kipinän blogin kirjoittamiseen ja postaustahti kiihtyi vähitellen. Tuo uusi blogi sisälsi ihan meidän perusarkeamme, mutta kirjoittamisen opintojen alettua syksyllä tuntui tuosta blogista muotoutuvan ennen kaikkea opiskeluita koskeva blogi, ehkä se vain oli niin suuri elämänmuutos minulle ja sitä piti jollain tavalla myös kirjoittaa ulos. Mutta ei tuo blogi koskaan muuttunut pelkäksi opiskelublogiksi vaan se oli edelleen ennen kaikkea arjen muistiin kirjaamista.
Ja sitten ilmestyi esikoisromaanini ja päädyin aloittamaan samalla aivan uuden blogin, tällä kertaa omalla nimelläni ja kasvoillani ja se oli uutta se. Ja se vaikuttikin yllättävän paljon kirjoittamiseeni, vaikka en olisi sitä koskaan uskonut. Ei sen puolen että olisin aikaisemminkaan kirjoittanut mitään raflaavia mielipidekirjoituksia tai arvostellut muita tai kertonut lapsistani kovinkaan paljoa (sillä siitä olen aina ollut tarkka), mutta jokin muuttui kuitenkin.
Mietin nykyään hyvin paljon tarkemmin mitä kirjoitan ja miten kirjoitan.
Minulla ei ole tarvetta yrittää tämän nykyisen blogini kautta antaa itsestäni jotenkin erikoista kuvaa, että olisin niin kultturelli ja taiteilija ja hei, kirjailija, mutta tietyllä tasolla juuri näiden asioiden vuoksi jätän osan asioista kirjoittamatta (en siis siksi, että kuvittelisin olevani mitenkään erityisen kultturelli tai taiteilija, vaan koska yksinkertaisesti kirjoitan tätä omalla nimelläni). Nimettömänä, tietyllä tavalla anonyyminä on helpompi kirjoittaa mistä vain, niistä aremmistakin asioista, mutta nyt. Niin, tietyt asiat vain jäävät pois.
Olen tainnut päätyä hieman kauas alkuperäisestä otsikosta, mutta itse asiassa tätä on ollut yllättävän mielenkiintoista kirjoittaa. Ja mielenkiintoista on ollut käydä lukemassa noita vanhoja blogejani pitkän tauon jälkeen (eikä linkkejä, anonyyminä kirjoitettu, anonyymiksi jääköön). Ehkä tämä on nyt jotain blogi-identiteetin (onko sellainenkin olemassa?) hakemista tai jotain muuta vastaavaa, ja ehkä tämä omalla tavallaan tuli tarpeeseen, sillä reilun vuoden kirjoittamisen jälkeen olen hieman alkanut pohtia muutosta (en lopettamista sentään) blogin suhteen ja ehkäpä tuo uusi banneri (itse väsäämäni hei!) ja hieman muuttunut ulkoasu ovat myös osa sitä.
Mutta palatakseni otsikon kysymykseen; Miksi pidän tätä blogia? Enkä oikeastaan osaa vastata siihen.
Tiedän, että kirjoitan tänne kirjoittamisen ilosta. Historia on näyttänyt omalta osaltani toteen sen, että kun bloggaaminen ei enää ole mukavaa, se myös loppuu.
Mutta onko tämä vain kirjoittamista kirjoittamisen riemusta? Luultavasti ei, sillä siinä tapauksessa työni kirjoittamisen parissa sekä oma yksityinen päiväkirjani luulisi riittävän. Mukana on siis se lukijapuoli, se että kirjoitan tätä myös muille.
Mielenkiintoisin huomio tämän illan blgoihistoriaani sukeltamisesessa on ollut se, että nyt kun kirjoitan oikeasti kirjailijan nimikkeen alla (uskokaa tai älkää, niin tuon kirjailija-sanan käyttäminen on jotenkin todella vaikeaa) kirjoitan kirjoittamisesta hyvin paljon vähemmän kuin edeltäneessä blogissani. Vaikka luulisi sen menevän toisinpäin.
Mutta aion siis kirjoittaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Aluksi yritin kirjoittaa vain kirjoittamisesta, mutta koska elämäni sattuu koostumaan muistakin asioista, tuntui ihan luontevalta ottaa mukaan myös muuta arkea. Lapsista olen kirjoittanut yllättävän vähän, enkä usko sen lisääntyvän tästä yhtään enempää, mutta meidän vanhan talomme (iki)remontoiminen tulee täällä näkymään, vaikka ei tästä kyllä mitään remppa- saati sitten sisustusblogiakaan saakaan. Päivän asuja en tule esittelemään myöskään, sillä nämä lökäpöksyt ja nutturalle pään päälle sutaistut hiukset on nähty ensimmäisen kuvan jälkeen eikä täällä pikkukylällä kauppaan lähdetä sen kummemmin laittautuneena.
Joten blogi tulee olemaan jatkossakin samanlainen sillisalaatti kuin oma elämäni ja arkeni, toivottavasti viihdyt jatkossakin mukana!
En tiedä kiinnostaako tämä aihe ketään muuta kuin minua (omasta itsestä kirjoittaminen on niin helppoa ja ah, niin mielenkiintoista), mutta painan joka tapauksessa tuota julkaise-nappia kun olen valmis. On sitä kai hullumpiakin postauksia tullut julkaistua.
Ja loppuun, mites muutenkaan; pakollinen kissakuva...
 |
| Joku näyttää kieltä... |
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi