Merkityksellistä arkea, osa II
Käykö teille muille koskaan niin, että kun olette jostain aiheesta puhuneet tai kirjoittaneet oikein perusteellisesti, testataan ne useimmiten käytännössä, ja nopealla aikataululla? Minulle käy.
Eli miten käykään inspiroivan ja luovan arjen kun on tosi kyseessä ja rutiinisuorittajan suunnitelmat heitetään ylösalaisin, ihan tuosta vain?
Kuopus valitteli kurkkuaan jo eilen illalla ja tänään aamulla oli niin nuutunut (vaikkei kuumetta ollutkaan), että jätettiin suosiolla eskari väliin.
Joten hyvästi normityöpäivä, sillä perässäni seurasi tylsistynyt kuusivuotias. Ja asenteeni oli ensimmäisenä, niin, mikä? Tunnustan: otti päähän. Kaipasin hiljaisuutta, kaipasin omaa aikaa. Joten kun lenkkarit olivat jo jalassani pinkaisin lenkille. Yksin. (Mieshän siis työskentelee kotona myös, joten kuopusta ei jätetty sentään heitteille...). Kävelin ärsyyntymistäni ja muutamaa muutakin mieltä painavaa asiaa pois sisältäni ja kolmen kilometrin kohdalla tahti alkoi normalisoitua vähitellen. Ja ajatukset selkiytyä...
Pitää mennä virran mukana tai antaa tilaa jollekin muulle...ei liian tarkkoja aikatauluja, ei liikaa rutiineihin kiinnittymistä, niinkö kirjoitin itse juuri äskettäin?
Joten, ei töitä tänään. Ja kun ei mitään nurkan takana odottavaa deadlinea, niin mikäpäs siinä, pitäisi ajatella, mutta tunnustan edelleen, etten minä ollut vielä ihan sinut tämän ajatuksen kanssa. (Ei niin että olisin ollut lapselleni vihainen sairastumiesestaan, enkä edes käyttäytynyt niin, että lapsi olisi kokenut niin. Oman pääni sisällä mylläsi ulkoista olemustani enemmän.) Niinpä päätin paneutua pitkästä aikaa ruokasalin lattiaan, kiskoa irti vanhaa muovimattoa ja raaputtaa lastalla irti tiukassa olevia liimoja. Kuopus jutteli vieressä, kissa päätteli luultavasti emäntänsä seonneen lopullisesti, ja lopulta kun mies tuli katsomaan edistymistäni, oloni oli jo ihan normaali. (Ja yhdessä keksittiin tekniikka, jolla tuo tuskan tiukassa oleva liima tai mikä lie, lähtee helpommin irti. Ja tästä tulikin mieleeni, kuinka kaipaan välillä tietynlaista luovaa työyhteisöä, jonka kanssa pitää ajatushautomoa, jonka kanssa kehitellä ajatuksia eteenpäin, saada uusia näkökulmia omiin projekteihini. Tietenkin aina voisin kokeilla sitä tuon insinöörismieheni kanssa...).
Jonkinsortin reumaattiset niveleni ilmoittelivat jonkusen ajan kuluttua että riittää lattian hinkkaamiset ja ehkäpä tässä tapahtui se käänne, jota olin odottanut. Joten söimme lounasta kolmisin ja sen jälkeen kävimmekin kuopuksen kanssa hänen vaatevalikoimansa kimppuun ja laitoimme pieneksi jääneet vaatteet sivuun odottamaan serkkutytölle viemistä. Ja sitten keitin itselleni kahvit, nappasin päiväkirjani ja työjuttuja mukaan ja suuntasimme kuopuksen kanssa takapihalle. Kirjoittelin muutaman sivun ja kummasti pääkoppa alkoi selvitä, kuopus leikki peiton päällä nurmikolla ja rallatteli eskarissa opittuja loruja ja minä sain oppitunnin siitä kuinka tärkeää on osata olla myös läsnä. (Enkä kyllä loppujen lopuksi koskenutkaan niihin työjuttuihin ;) )
Toivottavasti kukaan ei saa minusta sellaista kuvaa, että olisin jonkinsortin työnarkomaani tai työkeskeinen tai urasuuntautunut tai jotain. Sillä en ole. Mutta kun on viimeksi tehnyt töitä...hmmm...12 vuotta sitten (opiskeluia, lapsia, opiskelua), niin tämä vähitellen työelämään palaaminen on oikeasti mukavaa. Ja on mukava tunne, kun voi sanoa ihan oikeasti tekevänsä töitä...näin sivuhuomautuksena tämä kappale siis.
Mutta alkuperäisestä aiheesta vielä.
Normaalisti tässä vaiheessa luultavimmin soimaisin itseäni, kuinka aamupäivä meni pilalle ja olisin voinut asennoitua asiaan toisin, mutta en oikeastaan jaksa. Olin väsynyt yön heräämisistä, olin saanut liian vähän kahvia, siinä jo ihan tarpeeksi, heh. Mutta toivon kyllä että jos huomenna meillä on täällä edelleen potilas tai kaksi, osaisin ottaa asian oikealla tavalla heti alusta lähtien. Turhan pingottamisen sijaan lakkaisin vaikka kynteni ja ottaisin ihan rennosti.
Eli miten käykään inspiroivan ja luovan arjen kun on tosi kyseessä ja rutiinisuorittajan suunnitelmat heitetään ylösalaisin, ihan tuosta vain?
Kuopus valitteli kurkkuaan jo eilen illalla ja tänään aamulla oli niin nuutunut (vaikkei kuumetta ollutkaan), että jätettiin suosiolla eskari väliin.
Joten hyvästi normityöpäivä, sillä perässäni seurasi tylsistynyt kuusivuotias. Ja asenteeni oli ensimmäisenä, niin, mikä? Tunnustan: otti päähän. Kaipasin hiljaisuutta, kaipasin omaa aikaa. Joten kun lenkkarit olivat jo jalassani pinkaisin lenkille. Yksin. (Mieshän siis työskentelee kotona myös, joten kuopusta ei jätetty sentään heitteille...). Kävelin ärsyyntymistäni ja muutamaa muutakin mieltä painavaa asiaa pois sisältäni ja kolmen kilometrin kohdalla tahti alkoi normalisoitua vähitellen. Ja ajatukset selkiytyä...
Pitää mennä virran mukana tai antaa tilaa jollekin muulle...ei liian tarkkoja aikatauluja, ei liikaa rutiineihin kiinnittymistä, niinkö kirjoitin itse juuri äskettäin?
Joten, ei töitä tänään. Ja kun ei mitään nurkan takana odottavaa deadlinea, niin mikäpäs siinä, pitäisi ajatella, mutta tunnustan edelleen, etten minä ollut vielä ihan sinut tämän ajatuksen kanssa. (Ei niin että olisin ollut lapselleni vihainen sairastumiesestaan, enkä edes käyttäytynyt niin, että lapsi olisi kokenut niin. Oman pääni sisällä mylläsi ulkoista olemustani enemmän.) Niinpä päätin paneutua pitkästä aikaa ruokasalin lattiaan, kiskoa irti vanhaa muovimattoa ja raaputtaa lastalla irti tiukassa olevia liimoja. Kuopus jutteli vieressä, kissa päätteli luultavasti emäntänsä seonneen lopullisesti, ja lopulta kun mies tuli katsomaan edistymistäni, oloni oli jo ihan normaali. (Ja yhdessä keksittiin tekniikka, jolla tuo tuskan tiukassa oleva liima tai mikä lie, lähtee helpommin irti. Ja tästä tulikin mieleeni, kuinka kaipaan välillä tietynlaista luovaa työyhteisöä, jonka kanssa pitää ajatushautomoa, jonka kanssa kehitellä ajatuksia eteenpäin, saada uusia näkökulmia omiin projekteihini. Tietenkin aina voisin kokeilla sitä tuon insinöörismieheni kanssa...).
Jonkinsortin reumaattiset niveleni ilmoittelivat jonkusen ajan kuluttua että riittää lattian hinkkaamiset ja ehkäpä tässä tapahtui se käänne, jota olin odottanut. Joten söimme lounasta kolmisin ja sen jälkeen kävimmekin kuopuksen kanssa hänen vaatevalikoimansa kimppuun ja laitoimme pieneksi jääneet vaatteet sivuun odottamaan serkkutytölle viemistä. Ja sitten keitin itselleni kahvit, nappasin päiväkirjani ja työjuttuja mukaan ja suuntasimme kuopuksen kanssa takapihalle. Kirjoittelin muutaman sivun ja kummasti pääkoppa alkoi selvitä, kuopus leikki peiton päällä nurmikolla ja rallatteli eskarissa opittuja loruja ja minä sain oppitunnin siitä kuinka tärkeää on osata olla myös läsnä. (Enkä kyllä loppujen lopuksi koskenutkaan niihin työjuttuihin ;) )
Toivottavasti kukaan ei saa minusta sellaista kuvaa, että olisin jonkinsortin työnarkomaani tai työkeskeinen tai urasuuntautunut tai jotain. Sillä en ole. Mutta kun on viimeksi tehnyt töitä...hmmm...12 vuotta sitten (opiskeluia, lapsia, opiskelua), niin tämä vähitellen työelämään palaaminen on oikeasti mukavaa. Ja on mukava tunne, kun voi sanoa ihan oikeasti tekevänsä töitä...näin sivuhuomautuksena tämä kappale siis.
Mutta alkuperäisestä aiheesta vielä.
Normaalisti tässä vaiheessa luultavimmin soimaisin itseäni, kuinka aamupäivä meni pilalle ja olisin voinut asennoitua asiaan toisin, mutta en oikeastaan jaksa. Olin väsynyt yön heräämisistä, olin saanut liian vähän kahvia, siinä jo ihan tarpeeksi, heh. Mutta toivon kyllä että jos huomenna meillä on täällä edelleen potilas tai kaksi, osaisin ottaa asian oikealla tavalla heti alusta lähtien. Turhan pingottamisen sijaan lakkaisin vaikka kynteni ja ottaisin ihan rennosti.
Yleensä käy juuri noin;)
VastaaPoistaKun esim. päätän, että tänään otan vaikkapa rennosti, niin johan tulee mieleen kaikkea turhaa.. Tai olen läsnä -> on ihan pakko alkaa lukemaan jotain enkä huomaakaan jotain tärkeämpää jne..
Mutta kun yhä uudelleen palaankin takaisin rentouteen, läsnäoloon jne, niin kyllä oma mielenikin alkaa sen vähitellen uskoa.. Toivottavasti..:)
Piti tulla lisäämään, että tajusin myöhemmin mulle käyneen vähän samalla tavalla. Odotin "luovaa taukoani" (vauvan torkkuja), mutta torkkuikin tississä kiinni enkä päässyt mihinkään. Harmitti... En olisi halunnut luopua tauostani. Enkä sitten tajunnut, että ottamalla rennosti hän olisi varmaan nukkunut pidempään kuin puoli tuntia, olisin siis varmaan saanut kaipaamani paussin odottamalla vielä viisi minuuttia:)
PoistaVälillä mietin, että ei pitäisi päättää ottaa rennosti, sillä yleensä se tarkoittaa sitä, että siitä tulee uskomattoman vaikeaa :D
PoistaSe on muuten hassua kuinka vaikeaa on elää hetkessä. Siis kun yleensä on juuri ne suunnitelmat siitä, mitä aion tehdä kun otan rennosti tai olen luova tai saan sitä omaa aikaa. Pitäisi osata vain ajatella, että hei, kohta sitä aikaa on ja teen sitä, miltä sillä hetkellä tuntuu enkä pidä niin tiukasti omista suunnitelmistani kiinni (tunnustan, ei kovinkaan helppoa aina :D ).