Hidastamisesta.

Olen pysähtynyt viime aikoina pohtimaan sitä, kuinka kiire minulla usein tuntuu olevan joka paikkaan. Nopeasti valmista, juosten eteenpäin, niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin. Hoputan kuopusta aamuisin kävelemään nopeammin, kävelen yksin pikakiitoa eskarilta lenkin kautta kotiin ja sama toiseen suuntaan. Aina on kiire, vaikka loppujen lopuksi minulla ei ole kiire yhtään mihinkään.

Joten viime viikolla se taisi olla kun aamulla lähdimme matkaan paljon normaalia aikaisemmin, päätin että tänään ei tarvitse hoppuilla, tänään on aikaa. Ja niin meillä olikin. Oli aikaa haistella syksyistä luontoa (syksyn esiin nostamat tuoksut vain ovat ihania! Rakastan!), katsella ympärillemme ja ennen kuin huomasinkaan kerroin tien yli kaartuvien puiden olevan kuiskausten käytävä (tiedän, haiskahtaa hieman Pienelle Runotytölle, enkä kiistä, olen kahlannut nyt loppukesän ja alkusyksyn aikana sarjaa läpi pitkästä aikaa...) eikä kuopus tarvinnut enempää yllykettä. Mielikuvitus, se ei tarvitse kovinkaan suurta ärsykettä aktivoituakseen. Ja nyt meidän matkamme varrella on vaikka mitä. Unohdettujen unelmien talo, kalleuksien kaunottaren linna, kammotuksien meri, taikakuusikko ja niin edespäin. Olen aikuinen, mutta kyllä tuo matka eskarille ja takaisin on paljon mielekkäämpää tuonkaltaisten paikkojen läpi kulkiessa!

Elämästä ja arjesta pystyy nauttimaan huomattavasti enemmän ja paremmin kun ei yritä juosta niitä läpi. Aikaisemmin kävelin niin nopeasti, että havainnot olivat yksinkertaisesti: talo, kivi, puska (jonkun pitäisi muuten leikata tuota pienemmäksi), vesilätäkkö...ja näinkö edes näitä? Kun hidastaa hieman saavat samat asiat enemmän piirteitä, talon väritys, kiven muoto, puska kaartuukin aika kauniisti tiellepäin, vesilätäkkö muodostaa aika hauskan kuvion itse asiassa....ja jos on aikaa, voi pysähtyä kokonaan. Miltä tuo sama talo näyttää kun sen edessä seisookin hetken, mitä kaikkea uutta se tarjoaakaan?

Yritän saada nivottua edellä mainittuja siihen, mitä pohdin tänään. Ja mitä aloin pohtia jo eilen. Tai, itse asiassa mitä olen pohtinut jo jonkun aikaa. Että elämä on tavallaan kuin runoutta, jos haluaa ajatella niin. Erilaisia rytmejä, erilaisia tunnelmia. Enkä minä edes ole sitä pohtinut, tuli itse asiassa juuri mieleen. Mutta se mitä olen pohtinut, on hidastaminen, ja siitä sain myös palautetta opettajaltani. Että runojen kohdalla minun tulee hidastaa, hidastaa entisestään. Minulla on edelleen paha tapa välillä kirjoittaa helpoimman kautta, vauhdilla. Tai ei ehkä vauhdilla, vaan tasaisella sykkeellä, niin että teksti oikeastaan etenee sujuvasti omalla painollaan, ehkä hieman liiankin sujuvasti. Eikä siinä sinänsä ole mitään väärää, eikä sillä tavalla kirjoitetuissa runoissa ole mitään vikaa. Mutta on silti se mutta.
Ehkä ennen kaikkea se, että se ei enää riitä minulle. Haluan enemmän. Haluan unohtaa kiireen, haluan pysähtyä, terävöittää jokaisen aistini äärimmilleen, saavuttaa jotain uutta, vangita siitä edes jotain paperille, luoda jotain sellaista, jonka äärelle muutkin pysähtyisivät.

Vaikka ensalkuun minua hieman ahdisti se, etten ole kirjoittanut kolmoskässäriä hetkeen aikaan eteenpäin, ei se oikeastaan ahdista enää. Sillä itse asiassa juuri tänään eskarille kävellessäni tajusin, että tuo kässäri vaatii pysähtymistä, se vaatii sitä, että juuri nyt keskityn runouteen, niiden kautta tekstini hidastamiseen. Sillä tuo kolmas on niin erilainen kuin ensimmäinen ja toinen, ja se vaatii tietynlaisen sisäisen muutoksen minussa myös.

Aion edelleen tehdä hikilenkkini hyvällä sykkeellä, juostakin. Mutta sen vastapainoksi haluan hidastaa tahtiani, nähdä ja kuulla tarkemmin, hengittää syvempään, imeä itseeni kaikkea sitä, mitä löydän, niin, kunhan vain maltan pysähtyä. Ja tämä tarkoittaa kävelemisen lisäksi myös kirjoittamista, mutta ihan arkea ja elämää yleensä. Ettei olisi liian kiire juosta aamusta iltaan ja illasta aamuun, vaan että edes välillä huomaisi kuinka kauniisti se aurinko paistaakaan ja kuinka kauniilta itse asiassa se sateen ropina kuulostaakaan.

Elämä ja kirjoittaminen on oikeastaan aika mielenkiintoista!

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Uusi vuosi ja kuulumisia.

Kysymyksiä ja vastauksia...

Vehnätön elämä.