Kiipeämisestä.

In his childhood in the 1930s, young Mihaly loved to climb the hills of his native Hungary, and the larger mountains just across the border in Czechoslovakia. Why does someone climb a mountain? The obvious answer to the question is “to get to the top,” but Mihaly, like all mountain climbers, knew that he didn’t climb mountains to get to the top. That’s why mountain climbers answer the question with a half-joking reply, “because it’s there.” Mihaly climbed for the sheer pleasure of climbing.                                                  (R. Keith Sawyer; Explaining creativity - The science of Human Innovation)

Tuo katkelma löytyi luovuusmateriaalista, jota luen parhaillaan. Tai jota minun olisi ehkä pitänyt lukea. En kuitenkaan lukenut muutamaa sivua enempää kun tuo viisiveeni päätti juuri samaan aikaan opetella kirjoittamaan ja näytti minuutin välein uutta kirjoittamaansa sanaa. Joskus näin. (On muuten ihailtavaa millä intensiteetillä lapsi asioita tekee. Kun on päättänyt oppia kirjoittamaan niin myös tekee. Eikä vastaväitteitä.)

Mutta tuo ajatus itsessään on ja pysyy. Tai siis tarinan "opetus", miten sen nyt haluaa ajatella.
Että tärkeintä ei ole päästä perille, sinne vuoren huipulle, vaan sitäkin tärkeämpää on se matka, joka vuorelle tehdään. Jokainen askel, jokainen uusi näköala alaspäin, jokainen kokemus kiipeämisen varrelta. Kun asiaa alkaa miettiä tarkemmin, niin eivätkö ne loppujen lopuksi peittoa sen perille pääsyn tunteen, tai ainakin ole samanveroisia sen kanssa? (Ei sen puoleen kyllä se perille pääseminen on oma tunteensa ja huippuhetkensä. Ei kai kukaan muuten lähtisi kiipeämään? Ne maisemat jotka sieltä avautuvat tai vain tunne siitä että minä tein sen, pääsin tänne asti kaikesta huolimatta.)

Eikö tätä (tosi)tarinaa voi verrata myös elämään? Ja kirjoittamiseenkin.
Että vaikka minulle uskovaisena taivas tietenkin on päämäärä, niin ei se kuitenkaan ole elämän tarkoitus, sillä elämän tarkoitus on tämä elämä itsessään ja tärkeimpänä, miten sen elän. Että minä taitan sen matkan perille asti. Epäonnistun ja onnistun, erehdyn ja yritän uudelleen, näen kauniita maisemia, kuljen tummien laaksojen kautta, mutta jo kaikki se itsessään on elämys. Kaikesta huolimatta. 
Vaikkakaan eivät ne silti himmennä perillepääsyn ihanuutta, päinvastoin, kirkastavat vain.

Ja kirjoittamisessa. En voi kirjoittaa ajatellen vain julkaistua kirjaa. Että tämä julkaistaan, että tästä tulee jotain, että se ja se lukee sen, että se on vielä kansissa. Ei. Sillä itse kirjoittaminen on lopputulosta tärkeämpää. Kirjoittamisprosessi on matka, jonka kirjoittaja matkaa sanojen kanssa. Välillä leijaillen pilvien yläpuolella ja nauttien vuoristosolista ja virtaavista lähteistä ja joskus taas kontaten polvet verillä kun on jäänyt jumiin, kompastunut ja palannut monta askelta takaisinpäin. Mutta huipulle päästessä koko se taitettu matka näyttäytyykin aivan erilaisena. Merkityksellisenä, merkityksellisempänä kuin se itse lopputulos, (mahdolisesti) julkaistu kirja.

Tarinan Mihaililta kysyttiin, että miksi kukaan ylipäänsä kiipeää vuorelle. Ja vastaus oli yksinkertainen: koska se nyt vain sattuu olemaan siinä ja että hän kiipeää pelkästä kiipeämisen nautinnosta.
Ja väitänpä että kun me elämme elämäämme ihan vain elämisen ilosta, se näkyy myös ulospäin. Ja jos kirjoitamme ihan vain kirjoittamisen ilosta, se välittyy paperilta myös lukijalle.

Se on loppujen lopuksi siis hyvin yksinkertaista!

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Retkellä - Säpilän riippusilta

Vehnätön elämä.

Retkellä - Harjavalta