Epävarmuudesta.

Kuopuksen katuliitutaidetta.

Se mitä ajattelin tänään aamulla oli että mikään ei ole hankalampaa kuin epävarmuus. Kun se on aika epämiellyttävä olotila, varsinkin jos se sana kuvaa omaa elämää juuri nyt. Koko elämää.
Ja sitten luin hieman terapeuttiseen kirjoittamiseen liittyvää kirjaa, jossa artikkelissa Reflektiivisyys ja refelksiivisyys kirjallisuusterapiassa Terhikki Linnainmaa toteaa seuraavaa:

Toinen tärkeä näkökohta reflektiivisessä kirjoittamisessa epävarmuuden siedon ohella on vakava leikillisyys. Leikillisyys tarkoittaa sitä, että osallistujat haluavat muovata epävarmuudesta positiivisen voiman ja kokeilla vaihtoehtoja sekä olla valmiita seikkailuun.

Ja mietinkin miten minun sisäisen epävarmuuteni ja elämäni epävarmuuden voisi muovata positiiviseksi voimaksi. Koska ajatuksena se kuulostaa kiehtovalta. Sillä niinhän se on, tai voisi olla. 
Toisaalta se että elämässä ei ole tällä hetkellä kovinkaan varmoja suuntaviivoja mihinkään suuntaan antaa mahdollisuuden tuolle vaihtoehtojen kokeilulle tai seikkailuun hyppäämiselle. Suuren asuntolainan kanssa se ei olisikaan niin yksinkertaista, nyt huolettomana kotirouvakirjailijaelämäntapaopiskelijana se on helpompaa.

Joten olenpahan surffaillut ja miettinyt eri vaihtoehtoja.
Konkreettinen suunta ja ensimmäinen askel näin ensalkuun oli työkkärin (vai mikä se pulju nyt nimeltään onkaan) sivut ja mietin kuinka hankalaa pelkän työttömyyskorvauksen saaminen voikaan olla kun ei niistä sivuistakaan ota edes itse Erkki selvää.

Sitten pohdin yrittäjyyttä, sekin olisi vaihtoehto ja yksi askel lisää epävarmuuteen, mutta olisinpa oman itseni herra rouva. Mutta en tiedä onko sen aika juuri nyt, ihan vielä.
Ja opiskelemista hieman lisää, avoimesta yliopistosta löytyi kiinnostava perusopintokokonaisuus enää pitäisi sinänsä päättää että jaksanko ja haluanko oikeasti.

Ja sitten löytyi se yksi monimuoto-opintokokonaisuus alalta, josta olen haaveillut jo pitkään. Sinänsä en täytä hakijoille asetettuja kriteereitä, mutta eipä se sinänsä estä hakemasta tuohon koulutukseen. Mutta se sisältääkin riskin siitä, että entä jos haluavat epätoivoisesti opiskelijoita, olihan nytkin jo hakuaikaa pidennetty, ja minut valittaisiinkin. Sittenpähän olisin pulassa.
Siellä joutuisin kohtaamaan niin monia pelkojani ja voittamaan itseni moneen kertaan että oksat pois. Kerran sanoin ystävälleni neuvoksi että pitää vain juosta kohti pelkoja, mutta annas kun se osuu omalle kohdalle. Siinähän sitä olisi epävarmuutta kerrakseen...

Tämän kaiken lisäksi hain tänään pojat aikaisemmin koulusta ja ajelin koko lapsikolmikkoni kanssa lähikaupungin aluesairaalaan, missä esikoisen 1,5 vuotta sitten murtunut käsi oli vielä lastenkirurgin syynissä ja käsi oli täysin kuntoutunut, mikä on kyllä huippua. Se mikä ei sinänsä ollut niin huippua oli se, että olimme lääkärin huoneessa ehkä juuri ja juuri kaksi minuuttia ja sitten taas reilu puolen tunnin ajomatka kotiin. Hyödyllistä sinänsä.

Ja sitten aamupäivästä olen taas paneutunut kakkoskässäriini ja löysin tänään sen punaisen langan koko hommaan, sen mikä on puuttunut ja kaikki on tuntunut niin irralliselta tai..en osaa sanoa. Mutta nyt tässä hommassa on ideaa. Ja ajomatkoilla pyörittelin mielessäni juonenkäänteitä ja henkilöitäni ja sairaalassa odotushuoneessa raapustelin muistiinpanoja muistikirjaani. Se tunne kun homma etenee on huikea. Varsinkin kun tämä on tahmannut viime aikoina enemmän tai vähemmän.

Ja illalla olisi taas edessä jokasyksyinen vanhempainilta. En riemusta pomppien ole menossa, mutta menossa kuitenkin. Saisikohan siitä jotain hyvä äiti -pisteitä?