Arkea ja juhlaa.
Arki jatkuu myös mukavan viikonlopun jälkeen, jatkuu omalla painollaan.
Viikonloppu oli mukavaa yhdessäoloa siskoni perheen kanssa, lenkkeilyä iltahämärässä, olemattomien karhujen pelkäämistä ja hervotonta kikattamista keskellä hiljaista kylätietä.
Oli se myös lenkkeilyä valoisammallakin, metsässä rämpien, kaikesta mahdollisesta jutellen ja yhdessäolosta nauttien.
Viikonloppu oli myös mukavaa juhlintaa kummitätini pyöreiden vuosien merkeissä. Ja juhlat olivat hyvää ruokaa, musiikkia, sukulaisia ja rentoa yhdessäoloa. Tuntui että hymyilin paljon, toivottavasti tein niin kasvolihaksillanikin sillä sisäisesti hymyilin ainakin, leveästikin vielä!
Mutta oli viikonloppu myös haikeita tunnelmia. Lähtemistä, palaamista tänne, tähän arkeen, tähän paikkaan ja niihin sanoihin, joita emme juuri nyt sano ääneen.
Mutta päivä kerrallaan, katsotaan mihin tuuli meidät kuljettaa. Sitten joskus, sillä nyt on aika olla tässä, olla kaikesta huolimatta.
Ja viime päivät olen kirjoittanut kuin tuulispää, tanssinut sanojen mukana, kirjoittanut ja kirjoittanut, antanut sen soljua ulos minusta, soljua paperille ja se on saanut minut hymyilemään. Sillä vaikka epävarmuus ja varmuus vuorottelevat, tiedän että tämä on minun juttuni, tätä minä kirjoitan ja tämä tulee syntymään paperille, se punoutuu sana ja luku kerrallaan.
Ja se mikä tänään hymyilyttää on kahdeksas hääpäivä ja vaikka tänään on ollut kylmä ja tuullut niin että tuntuu että palellun totaalisesti, silloin oli lämmin, silloin kahdeksan vuotta sitten tarkenin lyhytolkaimisessa hääpuvussani ilman takkia, tai ehkä se oli rakkaus joka lämmitti, mutta kuvissa ei vieraillakaan ollut sen kummempia päällysvaatteita päällään.
Ja kaikista elämän myrskyistä huolimatta tässä porskutetaan eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Ja rakastetaan, sehän se on tärkeintä eikä aina niin itsestään selvää.
Tuo Juha Tapion laulu Vuodet vieriä saa kertoo kaiken. Joskus on parempi olla itse hiljaa ja antaa toisen sanoa se paremmin...
Viikonloppu oli mukavaa yhdessäoloa siskoni perheen kanssa, lenkkeilyä iltahämärässä, olemattomien karhujen pelkäämistä ja hervotonta kikattamista keskellä hiljaista kylätietä.
Oli se myös lenkkeilyä valoisammallakin, metsässä rämpien, kaikesta mahdollisesta jutellen ja yhdessäolosta nauttien.
Viikonloppu oli myös mukavaa juhlintaa kummitätini pyöreiden vuosien merkeissä. Ja juhlat olivat hyvää ruokaa, musiikkia, sukulaisia ja rentoa yhdessäoloa. Tuntui että hymyilin paljon, toivottavasti tein niin kasvolihaksillanikin sillä sisäisesti hymyilin ainakin, leveästikin vielä!
Mutta oli viikonloppu myös haikeita tunnelmia. Lähtemistä, palaamista tänne, tähän arkeen, tähän paikkaan ja niihin sanoihin, joita emme juuri nyt sano ääneen.
Mutta päivä kerrallaan, katsotaan mihin tuuli meidät kuljettaa. Sitten joskus, sillä nyt on aika olla tässä, olla kaikesta huolimatta.
Ja viime päivät olen kirjoittanut kuin tuulispää, tanssinut sanojen mukana, kirjoittanut ja kirjoittanut, antanut sen soljua ulos minusta, soljua paperille ja se on saanut minut hymyilemään. Sillä vaikka epävarmuus ja varmuus vuorottelevat, tiedän että tämä on minun juttuni, tätä minä kirjoitan ja tämä tulee syntymään paperille, se punoutuu sana ja luku kerrallaan.
Ja se mikä tänään hymyilyttää on kahdeksas hääpäivä ja vaikka tänään on ollut kylmä ja tuullut niin että tuntuu että palellun totaalisesti, silloin oli lämmin, silloin kahdeksan vuotta sitten tarkenin lyhytolkaimisessa hääpuvussani ilman takkia, tai ehkä se oli rakkaus joka lämmitti, mutta kuvissa ei vieraillakaan ollut sen kummempia päällysvaatteita päällään.
Ja kaikista elämän myrskyistä huolimatta tässä porskutetaan eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Ja rakastetaan, sehän se on tärkeintä eikä aina niin itsestään selvää.
Tuo Juha Tapion laulu Vuodet vieriä saa kertoo kaiken. Joskus on parempi olla itse hiljaa ja antaa toisen sanoa se paremmin...
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi