Miten kävi unelmoinnin?


Viime vuoden tammikuussa kirjoitin unelmoinnista, ja siitä kuinka päätin tarttua haasteeseen ja listata ylös sata unelmaani.

Miten kävikään?

Minä joka olen aina pitänyt itseäni melkoisena unelmoijana, en saanut paperille unelmia niin tiiviiseen tahtiin kuin olin kuvitellut. Itse asiassa marraskuun puoleenväliin mennessä minulla oli kasassa vasta melkein viisikymmentä unelmaa. Yksi syy saattaa olla se, että minulla on liian tiukat kriteerit sille, mikä sopii unelmaksi ja mikä ei, mutta loppujen lopuksi tärkeintä ei ole määrä, vaan se, että ylipäätään uskallan taas unelmoida, kirjoittaa niitä myös ylös.

Eikä siinä mitään, projektini jatkuu tästä eteenpäinkin. Listaaminen jatkuu sitä mukaa kun unelmia ajatuksiin nousee. En koskaan ajatellutkaan, että olisin ne kaikki sata unelmaa saanut kirjoitettua viikon aikana, nähtävästi edes vuosi ei riittänyt siihen.

Marraskuun (2015) puolessa välissä selailin kerran muistikirjaani, johon tätä unelmalistausta olin alkanut tehdä. Silloin olin tilanteessa, jolloin tuntui, että jokainen unelmani kariutuu, että teen ja yritän mitä tahansa, mitään ei tapahdu, ja että unelmista ei ole kuin harmia. Kaikkien vastoinkäymisten edessä olin lannistunut, olin valmis luovuttamaan.

Luin kuitenkin listani läpi ja yllätyksekseni huomasin, että noista melkein viidestäkymmenestä unelmasta yli kymmenen oli toteutunut sen vuoden aikana! Ainakin viisi unelmaa oli edelleen prosessissa, ja osa unelmista taas on niin abstrakteja, etteivät ne tietyllä tavalla varmasti toteudu koskaan. Loppujen lopuksi ei mikään huono prosentti toteutuneita unelmia siis!

Ja siinä yksi syy lisää jatkaa unelmointia, ja unelmien kirjaamista ylös. Eikä tässä itse asiassa ole kyse mistään muusta kuin siitä, että kun kirjoitan asiat paperille annan itselleni tietyllä tavalla luvan unelmoida näistä asioista, ne muuttuvat todellisiksi, ja alitajuisesti toimintani suuntautuu niin, että yksi unelma toisensa jälkeen toteutuu. Yksi unelmistani esimerkiksi on kiivetä vuorelle. On aika todennäköistä, etten vain eräänä kauniina päivänä kapua Kilimanjarolle tuosta vain, vaan siinä vaiheessa jos tuo unelma alkaa vahvistua teen sille myös jotain. Harjoittelen ensin pikkunyppylöillä, sitten vaativimmilla, ja niin edespäin. Ja ehkä kerran sitten seison siellä jossain kohti Kilimanjaroa iloiten siitä, että tuo(kin) unelma toteutui vihdoin ja viimein. Sama juttu on muidenkin unelmien kohdalla; useimmiten niiden eteen pitää myös tehdä jotain!


Toukokuussa 2013 kirjoitin blogini ensimmäisen varsinaisen unelmointia käsittelevän tekstin. Sen alkuun olin lainannut jonkun minua viisaamman ajatuksen: Unelmat antava elämälle merkityksen, intohimoa elämää kohtaan.

Intohimo elämää kohtaan. Siinä se on kirjoitettuna. (Ja vielä joku kaunis päivä kaivan kaikki kasvatustieteiden paperit esiin ja etsin tuon ajatuksen kirjoittajan!) Jos mietin miksi pitäisi unelmoida, niin ne antavat intohimoa elämää kohtaan. Tuovat motivaatiota kulkea jotain uutta kohti, tavoitella asioita, kehittää itseään. Ja itse asiassa allekirjoitan tuon ajatuksen. Siinä vaiheessa viime vuotta kun unelmointini hiipui vähän kerrallaan, elämäni muuttui pelkäksi selviytymiseksi. Intohimoa elämää kohtaan ei kyllä viime vuodesta löytynyt, sen huomaan nyt taaksepäin katsoessani. Mutta ehkä tämä vuosi; on taas aika unelmoida ja vetää samalla myös työhaalarit jalkaan ja ryhtyä työhön!


Ja vielä yksi.

Helmikuussa 2014 kirjoitin unelmista ja elämisestä, ja nyt tuota melkein kahden vuoden takaista tekstiä lukiessani pysähdyin seuraavien virkkeiden äärelle:
Ettei unelmia tavoitellessa tarvitse aina mennä niitä tuttuja ja muiden kulkemia pitkin. Joskus kannattaa astua sivuun ja etsiä ne sivupolut, joita muut eivät ehkä ole löytäneet. Sillä usein niillä poluilla opitaan eniten ja niiden jälkeen unelmien saavuttaminen tuntuu entistäkin paremmalta. Ja vaikka kaikki unelmat eivät aina toteudu ei kannata luovuttaa.Me emme muuttaneet ulkomaille, mutta muutamme melkein maalle. Toteutimme toisen yhteisistä unelmistamme ja kuka tietää, mitä tuo polku avaa meille. Sitä ei voi tietää muuta kuin kokeilemalla.
Ja nyt, kaksi vuotta viisaampana voin jo sanoa, että kokeilemalla se selviää. Vaikka tuolloin unelma ulkomaista kariutui, se avasi oven johonkin uuteen.Vanhan talon ostaminen oli hullu idea, mutta tänään olemme onnellisia siitä, että sen hypyn tuntemattomaan teimme, ja toteutimme unelmamme omasta talosta. Edelleen unelmoimme ulkomaille muutosta, mutta olemme myös oppineet elämään päivän kerrallaan. Katsotaan mihin elämä meitä kuljettaa. Ja mikä pysähdyttävintä; tämä polku on avannut niin paljon uusia ovia ja antanut mahdollisuuksia toteuttaa monia unelmiani, ettei kyseessä olekaan kovinkaan mitätön sivupolku. Tai itse asiassa sivupolku ollenkaan.

Aion siis jatkaa unelmointiani. Toivottavasti olen tänä vuonna hieman enemmän taivaanrannanmaalari ja hupsu unelmoija  kuin pessimistinen realisti...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Heinäkuu.

Mitä tehdä kun kirjoittaminen jumittaa...

Vehnätön elämä.