Lasten kanssa Vapriikissa.

Eilen oli lasten toiseksi viimeinen lomapäivä, joten päätimme poistua vielä kotiympyröistä ja suuntasimme yhteisestä päätöksestä kohti Tamperetta ja museokeskus Vapriikkia miehen jäädessä ahertamaan töiden pariin (=nauttimaan hiljaisesta kodista).


Viimeksi kävimme Vapriikissa 1,5 vuotta sitten, joten oli jo aikakin käydä siellä uudelleen. Ja useamminkin kyllä voisi käydä, sillä tällä hetkellä Vapriikissa on 9 pysyvää ja 4 vaihtuvaa näyttelyä, ja nuo pysyvätkin näyttelyt kestävät kyllä useammankin tutkimiskerran.

Me vietimme Vapriikissa aikaa yli neljä tuntia, ja pidempäänkin olisimme voineet olla, mutta paikan sulkeutuessa meidänkin oli pakko jo lähteä. 
Viihtymistä, oppimista ja yllättymistä, niin Vapriikin sivuilla sanotaan, ja nuo kuvaavat kyllä hyvin paikan tarjontaa. Itse lisäisin määritelmäksi myös; jokaiselle jotakin, sillä näin meidän perheen kohdalla ainakin on. Kuopus piti eniten Aika leikkiä -näyttelystä, keskimmäinen Luonnontieteellisestä museosta, esikoinen Suomen jääkiekkomuseosta (ja erityisesti Maskit-näyttelystä) ja minä taas kiersin kahteen kertaan Tampere 1918 -näyttelyn.


Olen kiinnostunut historiasta ja samaa taipumusta on myös lapsissa. Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä eniten vuoden 1918 tapahtumat ja maamme sisällissota, ehkä kirjoitan siitä vielä joskus; aihe ainakin elää mielessäni juuri nyt.


Ensimmäisen kierroksen kävelin yksin. Seisoin viidentoista aseenpiipun edessä ja mietin miltä tuntui tuijoittaa aserivistöä ja tietää aikansa loppuneen. Eikä väliä olitko punainen tai valkoinen, sillä kumpikin puoli taisteli omasta näkökulmastaan paremman tulevaisuuden puolesta. Mutta tuossa hetkessä, aserivistön edessä; oliko se todella ollut sen arvoista?


Ja ne kaikki lapset, jotka elivät sodan keskellä. Näkivät teloituksia, näkivät kun isä haettiin, veli katosi, äiti yritti pitää muun perheen elämänsyrjässä kiinni. Oli ulkonaliikkumiskielto, oli pimennetyt ikkunat, ja silti piti lähteä ulos, oli pakko saada perheelle ruokaa; koskaan et tiennyt tuleeko äiti vielä kotiin.

Ja nuo kuvan kaksi poikaa. Vain kolmetoistavuotiaita. Toinen valkoinen, toinen punainen. Kumpikin sisällissodan uhreja. Vanhin poikani on 12-vuotias. Tuota kuvaa katsoessani mietin sitä, että esikoiseni tarttuisi aseeseen, olisi apupoikana sodassa. Se ei vain käy ymmärrykseeni.


Tai viattomat sivulliset, joita kuitenkin oli, vaikka puoli piti valita. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Näyttely on hyvin todentuntuinen ruumisarkkuineen ja räjähdysäänineen, siksi näyttelyä ei suositella alle 13-vuotiaille.

Mutta silti toiselle kierrokselleni lapset tulivat mukaan. Olivat jo kaksi vuotta sitten. Kerroin etukäteen, että tulee räjähdysten ääniä, että näyttely käsittelee sotaa.


Minä tunnen lapseni parhaiten, siksi päästin heidät mukaan. Puhuimme näyttelyssä paljon Suomen historiasta ja ennen kaikkea sisällissodasta. Onneksi olen lukenut viime aikoina paljon aiheesta ja pystyin vastaamaan lasten kysymyksiin.

Kyse on kuitenkin omasta historiastamme, hyvin tärkeästä osasta sitä. En kannata rajuilla asioilla mässäilemistä enkä halua lasten näkevän tai kuulevan liikaa, mutta tällä tavalla esitettynä heillä oli mahdollisuus oppia jotain uutta. Saada edes hieman käsitystä millasta elämä on silloin ollut. Meillä on aina puhuttu asioista ja vastattu lasten kysymyksiin, tänään aamupalallakin keskustelimme holokaustista, joten tällaista menoa meidän perheessä.

Mutta palatakseni vielä Vapriikkiin, niin kannattaa kyllä käydä. Se on mukavan väljästi koottu kokonaisuus ja ainakin eilen oli mukavan vähän porukkaa liikenteessä ja oli mukavan rauhallista kiertää näyttelystä toiseen. En tiedä muiden lapsista, mutta meidän jälkikasvumme viihtyi siellä todella hyvin! Ja bongasivat nuo jo tulevatkin näyttelyt, joita kuulemma on pakko päästä katsomaan...



Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Heinäkuu.

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?

(Lukupäiväkirjaan) Anja Snellman; Paratiisin kartta