Päivät täynnä kaikkea.


On kuin sunnuntai-iltapäivä Suodenniemen metsissä olisi ollut latautumista tätä viikkoa varten.
Nyt on vasta torstai ja tuntuu, että olen ehtinyt käydä läpi tunteita laidasta laitaan; surua, pelkoa, murhetta, väsymistä, innostumista, iloa, kiitollisuutta, ja kaiken myllerryksen jälkeen myös syvää rauhaa.

On ollut kuopuksen hammaslääkäri, pienryhmävetäjien palaveri, bänditreenit, poikien partio, kouluvierailu, kuvataidekurssi ja seurakunnan kotipiiri meillä.

Olen kirjoittanut laulun ja lähettänyt sanat säveltäjäosapuolelle, olen harjoitellut ihmisen piirtämistä, olen miettinyt, että pitäisi soitella kitaraa enemmän, olen kirjoittanut paljon ajatuksia muistikirjaani, olen päättänyt antaa itselleni aikaa kirjoittamisen suhteen, ja välillä olen vain maannut työhuoneeni lattialla kuulokkeet korvilla, antanut musiikin hoitaa.

Välillä mietin ainakin itse, olenko unohtanut jo koko kirjoittamisen. (Voi, tästä saisin pitkän ja syvälle menevän tekstin, jos sellaisen uskaltaisin kirjoittaa.) Mietin keskitynkö liikaa kuvataiteisiin, mutta toisaalta taas; jos kirjoittamiseni ja tekstini ovat hautumisvaiheessa, on tämän aika nyt. Ei elämäni sentään pelkkää kuvataidetta ole, vaikka paljon sille tällä hetkellä annankin aikaani.

Ja eilen tunnilla tajusin taas jotain; kuvataiteet ja runous ovat itse asiassa aika lähellä toisiaan. Olen kokenut, että minulta puuttuu jollain tavalla runollinen ajattelu, tai etten ole pääsyt siihen sisälle. Mutta yllätyksekseni kuvataiteet ja ennen kaikkea uusi opettajamme on haastanut ajatteluamme kuluneen kuukauden aikana niin paljon, että huomaan sen vaikuttaneen jollain tavalla myös kirjoittamiseeni.

Eilen yksi tärkeimmistä vinkeistä oli havannoida tuttuja asioita uudella tavalla. Ihmisen kasvot esimerkiksi koostuvat eri muodoista; kolmioista, ympyröistä, kuten kuvakollaasin viimeinen kuva (eli oikea alakulma) kertoo.

Ja edellistäkin enemmän ajatteluani haastoi vinkki kääntää koko kuva ylösalaisin. Silloin sekoitamme oman kaavamaisen ajattelumme. Mallikuvassa ei enää ole ihmisen kasvoja, vaan näemme muotoja, valoa ja varjoja. Ja kun piirrän kuvan ylösalaisin, hahmottelen siihen ennen kaikkea muotoja enkä niinkään ihmisen kasvoja.

Miten tämä sitten liittyy kirjoittamiseen? Tai edes runoihin? Runojen kohdalla tavoitteena olisi runollinen ilmaisu, maailman katsominen uudella tavalla. Entä jos taivas ei olekaan sininen, tuli kuumaa? Entä jos tuuli ei puhallakaan vaan leijuu, tanssii, temmeltää, ryömii? Kuva pitää kääntää ylösalaisin, tai roikkua itse ylösalaisin maailman laidalla, nähdä asioita uudella tavalla, kirjoittaa se kaikki paperille uudella tavalla.

Jollain tavalla koko tämä viikko on haastanut minua katsomaan maailmaa uudella tavalla, ja se oikeastaan saa herkistymään pienille nyansseille; niille, jotka meinaa muuten jäädä huomaamatta.
Eikä tämä viikko ole vielä edes lopuillaan...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Olisinpa tiennyt.

Taidenäyttelyssä; Tuomo Saali (Galleria Saskia, Tampere)

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?