Yksi tavallinen lauantai.


Tämä syksy on ollut monella tavalla hyvin hektinen, hyvin täynnä kaikenlaista menoa ja ohjelmaa, hyvin täynnä vastuutehtäviä seurakunnassa ja yhdistyksessä, täynnä menoja sinne ja tänne, sekä vielä opiskeluni Iso Kirja -opistolla, ja sen lähiviikonloput kerran kuukaudessa.

En kiellä etteikö syksy olisi myös ollut erittäin mielenkiintoinen ja haastava, tietyllä tavalla pidän siitä, että on paljon tekemistä enkä ehdi jämähtää paikoilleni. Mutta kuitenkin liika on liikaa, ja jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että nyt on pakko hidastaa, pakko saada vain olla.

Edeltävät kaksi viikkoa ovat olleet tätä hidastamista (entisestään). Oli lasten syyslomaviikko, jolloin piipahdimme äitini luona pohjanmaalla ja samaan viikkoon mahtui myös lähiviikonloppuni opistolla (mikä olikin loistava lopetus rentouttavalle syyslomalle). Kuluneen viikon olen taas ollut työssä kiinni, tarttunut kiinni ohjaustyöhön, hankkinut lavasteita ja puuhaillut yhdistyksen akuutteja juttuja eteenpäin. Sillä pian minulla ei ole siihen(kään) enää aikaa.

Tulevan viikon hiomme monologia paljon. Hyvin paljon. Meillä tulee olemaan vähintään kahdet harjoitukset päivässä, sillä ensi-ilta on todella pian, vain viikon päästä! Ja ensi-iltaa seuraavan viikon olemmekin tien päällä, aikaa ei paljon muuhun ole. Tiedän että koti tulee olemaan kaaoksessa, kaikki muu myös, mutta ehkä tuo pääsiäinen oli hyvä pohjustus myös sille, tällä kertaa tiedän jo odottaa mitä on tulossa.

Mutta otsikon aiheeseen. Aasinsiltani tähän päivään on ollut hieman pitkähkö.

Kerrankin lauantai ilman ohjelmaa. Tuijotin hetken aikaa tyhjää kohtaa kalenterissani. Onko tämä ihan oikeasti totta?

No, miehellä on tänään kyllä ollut ohjelmaa, sillä veljensä kolmikymppiset Etelä-Suomessa olivat hyvä syy lähteä ajelemaan päiväseltään kohti Helsinkiä. Minä ja lapset sen sijaan jäimme aikataulullisista syistä kotiin, ja myönnän, että tämä päivä on tullut tarpeeseen.

Aurinko paistoi ja lämpömittari näytti melkein kymmentä astetta. Miten loistava päivä olisikaan ollut haravoimiselle ja muille pihatöille. Onnekseni (?) niskani ja hartiani ovat olleet viime päivät niin jumissa, ettei pääni ole kääntynyt oikealle oikeastaan yhtään, joten haravointi oli unohdettava täysin.

Sen sijaan istahdin mukavasti nojatuoliin lukemaan, sillä tilaamani kirja, Brian Houstonin kirjoittama Live, Love, Lead on mukavan helppolukuinen ollakseen englanninkielinen (tai sitten minun kielitaitoni on parantunut...), mutta sitäkin enemmän kirja on kyllä rohkaiseva ja inspiroiva, (siitä enemmän sitten kun saan sen luetuksi kokonaan).

Hetkeksi aikaa piipahdin koneella, hoidin muutamaa juttua eteenpäin, mutta aurinko paistoi taivaalla edelleen niin houkuttelevasti, että olisi ollut synti istua sisällä koko päivä. Niinpä heitin lenkkivaatteet päälleni ja suuntasin reippaalle kävelylenkille passitettuani lapset kavereineen raittiiseen ulkoilmaan.

Ja lenkillä mieleni lepäsi. kuten yleensä. Oli aikaa ajatella, ja minähän ajattelin. Ja toisaalta, ajattelin yllättävän vähän. Rentoutumista sekin!

Kotona kahvia koneeseen, kirja käteen, mikäs sen rentouttavampi iltapäivähetki. Lasten saavuttua takaisin kotiin ulkoiluiltaan laitettiin ruoka uuniin ja syötiin lopulta ranskalaisannoksemme Aku Ankka -DVD:tä katsoen.

Illan kruunasi lasten kanssa legoilla rakentaminen, kuinka vähän sitä lopulta vaaditaankaan, että kotona on tyytyväiset lapset ja vanhemmat. Saatettiinpa sopia, että huomenna iltapäivästä rakennellaan hieman lisää.

Yksi niin tavallinen lauantai, mutta samalla myös lauantai, joka teki ihmeitä kaiken kiireen ja aherruksen keskellä. Tällaisia päiviä lisää. (Ja niitähän löytyy, kunhan vain antaa niille tilaa...)

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Olisinpa tiennyt.

Taidenäyttelyssä; Tuomo Saali (Galleria Saskia, Tampere)

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?