(Lukupäiväkirjaan) Joel Haahtela; Kaksi kertaa kadonnut

Viime vuonna päädyin kirjastossa kaunokirjallisuushyllyjä läpi kahlatessani Joel Haahtelan kohdalle ja koska Haahtelaa on kehuttu hyvin paljon, päätin tarttua härkää sarvista, sillä minähän en ihan helpolla maasta taivaaseen ylistettyjä kirjoja lue.

Tähtikirkas, lumivalkea ei saanut minua syttymään, mutta päätin antaa Haahtelalle vielä toisen mahdollisuuden. Elena päätyi luettavaksi seuraavaksi, ja sen jälkeen myönnyin jo. Kirja oli hyvä. Perhoskerääjästä taisin pitää sitäkin enemmän.

On myönnyttävä. Päätin lukea koko Haahtelan tuotannon läpi. Tällä kertaa luettavaksi päätyi Haahtelan esikoisromaani Kaksi kertaa kadonnut, joka ilmestyi vuonna 1999.
Kahvilassa työskentelevä Lolita saa lahjaksi käytetyn kameran, jonka sisällä on kehittämätön filmi. Filmiltä löytyy sarja miehestä ja naisesta otettuja kuvia. Lolita saa selville, että kuvien mies on Ramon Basha, lento-onnettomuudessa vuonna 1971 kadonnut kommunistianarkisti, joka on julistettu kuolleeksi mutta joka ilmeisesti on vielä elossa.
Alkuun luin kirjaa hieman epäillen, en ollut aivan varma mitä ajattelin siitä. Ehkä siksi se lojui niin pitkään lukemattomana, sillä ensimmäiset sivut olivat vaikeimmat. Ehkä se oli tekstin tyyli, joka ensalkuun tuntui haastavalta, sillä oli kuin olisin lukenut elokuvakäsikirjoitusta, siltä se tuntui. Mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän aloin kirjasta, ja ennen kaikkea sen tyylistä, pitää. Niin, että lopulta nostin tekstin tyylikeinot romaanin suurimmaksi vahvuudeksi.
Lolitan uteliaisuus muuttuu pakkomielteeksi ja hän päättää selvittää Bashan arvoituksen. Mysteerin ratkomisen myötä juoneen punoutuu joukko muita ihmisiä, muun muuassa postinkantaja Jules, Lolitan syvänmerntutkija-isä, prostituoitu Natasha ja hänen rakastajansa sekä kirjailija Simon.
Ei sinänsä, että tarinassakaan olisi mitään vikaa ollut, mutta ei se ollut niin vahva, ei niin syvälle menevä että olisi jäänyt mieleen kovinkaan voimakkaasti. Ehkä henkilöhahmoja oli hieman liikaa, ja ehkä he jäivät hieman pintapuolisiksi, etäisiksi. Ehkä elokuvana henkilöt olisivat syttyneet elämään, nyt he jäivät vain kirjoitetuiksi henkilöiksi.
Kaikkien kohtalot kietoutuvat vääjäämättä toisiinsa, vaikka he eivät tiedä sitä. Juonen käänteisiin kulkeutuneet henkilöt ovat tahtomattaankin osa loppuratkaisun verkostoa, joka paljastuu herkullisen salakavalasti. 
On mielenkinntoista lukea saman kirjailijan teoksia, huomata ne yhteneväisyydet, mitä kirjoissa on, oli kirjailija niitä halunnut nostaa esiin tai ei. Toisaalta, Haahtelan kohdalla tutkimusmatkani on vielä melko alussa, siksipä en näitä piirteitä lähde sen kummemmin erittelemään.

Jos jonkun kirjailijan kohdalla pidän erityisesti rikkaasta kuvakielestä, monisanaisuudesta ja värikylläisyydestä, niin Haahtelan kohdalla taas ihailen hänen niukkaa sanankäyttöään, sitä ettei jutustella turhia, vaan keskitytään olennaiseen. Joskus sanomalla vähän voi sanoa uskomattoman paljon!

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Retkellä - Säpilän riippusilta

Vehnätön elämä.

Retkellä - Harjavalta