(Lukupäiväkirjaan) Anja Kauranen; Ihon aika

Ja taas jatkuu tutkimusmatkani Kaurasen, nykyään Snellmanin tuotantoon. Joku voisi kutsua tätä vähitellen pakkomielteeksi, mutta itse välttelen tuota sanaa. Kuvaisin asiaa hieman lievemmin tutkimisena...kuinka moneen kertaan sama kirjailija voi kirjoittaa samoista aiheista.

Ja nähtävästi hyvin moneen kertaan jos Snellmanin tuotantoa katselee.
Latautuneen henkilökohtainen teos, joka fiktion keinoin laajenee todistusvoimaiseksi kuvaukseksi kuolemasta, rakkaudesta, nautinnon nälästä.
Tiedän, että asenteeni on hieman, no, ei-niin-imarteleva. Ja tiedän, etten ole lukenut vielä edes puolia Snellmanin tuotannosta. Mutta Pääomasta pidin ihan oikeasti, sen haluan kertoa heti ensalkuun. Ja Snellman osaa myös kirjoittaa. Hyvin kaikenlisäksi. Mutta ehkä se tökkivin kohta nämä aiheet, jotka nyt vain sattuvat toistumaan kirja toisensa jälkeen.
Äitiään hoitava kirjailija on yksi saattosiskoista, jotka päivittäin saapuvat sairaalan kroonikko-osastolle katsomaan läheistä, itseään - alastonta elämää silmiin. Poikkeuksellisissa oloissa naiset kokevat vahvaa yhteishenkeä, heistä muodostuu tiivis ryhmä jolla on omanlaisensa nauru kuolemaa liki.
Aiheinahan äidin kuolema, siihen liittyvät asiat, vaikea äitisuhde, sitäkin vaikeampi suhde isään ovat loistavia, ja ajankohtaisia. Ja Ihon aika lähestyy tätä kaikkea hyvin henkilökohtaisesti, konkreettisesti. Ainoana lukemanani Snellmanin kirjana olisin kirjoittanut suoraan, että oli oikeastaan yllättävän hyvä kirja, ja aihe, tärkeä ja ajankohtainen. Mutta nyt, muiden lukemieni Snellmanin kirjojen jälkeen...ensimmäinen ajatus oli, että tämän tarinan olen kuullut jo muutamaan otteeseen ennenkin. Samalta kirjailijalta.
Mutta tärkeintä on kirjailijan äidin suuri salaisuus, äidin mysteeri. Kirjailijan koko lapsuuden ja nuoruuden ylle levittäytynyt synkkä varjo, joka alkaa avautua pian äidin kuoleman jälkeen. Kuka äiti oikeastaan oli, mitä hän halusi elämältään.
Äidin mysteeri ja tarinat, tai ehkä kuvitelmat, nuoruudesta olivat kirjan parasta antia. Niissä oli jotain sellaista vahvaa tunnelmaa, kauneutta, ja jotain siitä rakkaudesta, jota voi kokea, vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Tälle tarinalle olisin suonut enemmän sivuja, vaikka koko kirjan...nyt se jäi kuitenkin vain sivujuonteeksi.
Ihon aika kertoo kahden sukupolven tabuista, sallitusta ja kielletystä seksuaalisuudesta. Se on kirja erään perheen rappiosta, vanhempien ja lasten välisestä katkeruudesta ja kostosta, ihmissuhteiden hitaasta turmeltumisesta. Syvimmiltään se on kertomus menetyksestä ja vapahduksesta, ilosta ja häpeästä, elämän rajallisuudesta, jonka täydesti ymmärrettyään vasta voi nähdä rajattomasti.
 Älkää ymmärtäkö minua väärin, seksi ja seksuaalisuus  eivät ole minulle mitään tabuja, eikä niistä lukeminen todellakaan häiritse minua. Mutta silti tässä kirjassa, no...äidin tarinassa seksuuaalisuus ja tabut olivat mielenkiintoisia, mutta päähenkilön, kirjailijan, josta kirja kertoo, hillittömät seksikuvaukset ja muut...no tuntuivat vähän turhilta. Jos niillä on pyritty provosoimaan vuonna 1993, jolloin kirja on ilmestynyt, ehkä siinä on onnistuttu, mutta jos se on ainoa syy siitä kirjoittamiseen...en tiedä onko siinä mitään pointtia.

Tiedän olevani hieman kriittinen Kaurasen / Snellmanin suhteen. Mutta no, meitä lukijoita on moneen lähtöön ja tämä on minun subjektiivinen lukukokemukseni, jonka pohjalta olen siitä myös kirjoittanut.

Ja sitäpaitsi. Tutkimusmatkani jatkuu...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

(Konsertissa) Satu Nyqvist – Breathing underwater

Aina ei ole helppoa olla kiitollinen.

Vielä hieman kiitollisuudesta.