Onnistumisen tunteita.

Kuva täältä.

Eilinen päivä meni Espoon Kallvikissa, jossa lähetysjärjestömme järjestämä Koivoston lasten leri on meneillään juuri nyt. Olin tulkkausapuna ja hieman alussa hirvitti, sillä venäjän kielitaitoni on ollut taas hieman ruosteessa kun ei sitä pahemmin ole tullut käyettyä, eikä aika ole yksinkertaisesti riittänyt sanaston kerryttämiseen tai kieliopin petraamiseen.
Mutta hyvinhän se meni. Ei nyt onneksi ollut mitään virallisia tulkkauksia, vaan suomalaisten aikuisten ja venäläisten lasten kommunikoinnin mahdollistamista ja erityisen ylpeä olin siitä, että pisin rupeamani, yli puoli tuntia venäläisen lastenhoitajan ja suomalaisen vapaaehtoiseen välillä sujui kuin vettä vain.
Se tunne kun en jännittänyt enkä miettinyt puhunko täysin oikein. Se oli upeaa.

Kun elämä joskus on hieman matalalentoa, tunnetta siitä ettei mikään onnistu ja pahimmillaan miettii ettei minusta ole mihinkään niin kummasti ne hetket, jolloin onnistuu, jolloin ylittää itsensä täysin, voittaa tietyt pelkonsa, nostavat ylöspäin. Saavat ajattelemaan että ehkä tämä tästä taas.

Tänään olen jo kirjoittanut kakkoskässäriä eteenpäin muutaman liuskan verran ja olen edelleen innoissani. Tarina kulkee ja henkilöt saavat tarinan etenemisen myötä aivan uusia ulottuvuuksia. Kirjoittamisessa yksi upeimmista asioista on se kun tutustuu omiin henkilöihinsä vähitellen. Se kuulostaa ehkä hieman hassulta, mutta ainakin näin itselleni on käynyt, sillä en kirjoita liian tarkkojen suunnitelmien pohjalta. Olen huomannut että minulle toimii parhaiten se, että tarinalla on tietyt raamit ja suuntaviivat, mutta tärkein pointti on se, että henkilöt syntyvät tarinan edetessä ja tarina tavallaan kirjoittaa itse itsensä.
Tiedän että tulee päiviä jolloin tuskastelen tämän(kin) kässärin kanssa, olen valmis siirtämään sen roskakoriin, mutta nyt ei ole sellainen hetki. Nyt nautin siitä, että tämä etenee, että se soljuu eteenpäin.

Kasvatustieteiden viimeisestä tentista tuli vitonen, tulos tuli tänään. Hymyilyttää siis. Ja ehkä tuosta voisi saada potkua kirjoittaa viimeisen kurssin kaksitoistasivuinen essee, tai edes hahmottaa mistä haluaisin sen kirjoittaa. Tai tiedänähän minä, juuri keksin. Haluaisin opettaa kirjoittamista, innostaa aikuisia (olisiko jopa keski-ikäisiä) löytämään luovuttaan, löytämään kirjoittamisesta itselleen tavan löytää jotain uutta. Ehkä olisi siis fiksua yhdistää tuo essee tukemaan tuota haavetta. Jee. Jotain hyötyä siitä, että kirjoittaa ajatuksiaan tänne blogiinkin sellaisenaan. Mietin jo että poistanko edellä olevan, mutta miksi turhaan. Olkoon siinä.

Tänään sataa vettä. Siksi ajattelin yllättää mieheni ja pitää siivouspäivän. Tunnustettakoon ettei siivoaminen ole minun juttuni vaan meillä mies useimmiten hoitaa imuroinnin. Minä sitten teenkin kaikki muut kotityöt. Mutta jos tänään imuroisin, ehkä tänään voisin myös leipoa lasten kanssa. Ja jos tuo meidän perheen töissäkävijä pääsisi lähteämään töistä ajoissa voisimme mennä myös uimahalliin. Siinähän sitä ohjelmaa päivään...