Elämän viimeinen päivä vai loppuelämän ensimmäinen päivä?

Täältä.

Viikon matalalennon jälkeen päätin tänä aamuna, että nyt riittää. Että ei tällaista.
Minä, ikuinen unelmoija olin muuttunut pessimistiseksi realistiksi, jonka ainoa ajatus oli että never gonna happen' tai että tästä ei tule mitään. Päätin, että olen paljon onnellisempi ne vaaleanpunaiset silmälasit päässäni, haaveillessani ja suunnitellessani mahdottomia, että haluan olla sellainen jatkossakin. Olkoon se kuinka järjetöntä tahansa. Että niih.

Aamulla paistoi aurinko, joten lapset lähtivät pihaleikkeihin heti aamupuuhien jälkeen. Päätin että olkoon kirjoittamiseni kuinka turhaa ja järjetöntä tahansa, niin kirjoitanpa kuitenkin. Hiljaisesta kodista nauttien kirjoitin kolme liuskaa, käytin aikaani myös taustatyötä tehden ja vesisateen yllättäessä ulkoilijat laitoin napit korviini ja nautin Tshaikovskin musiikista ja jatkoin kirjoittamista. Ja nautin. Tein sitä mistä tykkään, sitä joka saa minut pysymään järjissäni, tunnen että osaan jotain.

Tiedän että olen jokseenkin taipuvainen pessimistisyyteen. Osasyynä on ehkäpä se, ettei elämä ole aina ollut niin helppoa. Että on ollut helpompaa odottaa että mitähän pahaa seuraavaksi tapahtuu. Mutta se ei kyllä ole mikään kovin rakentava asenne. Siinä menee maku koko elämästä.
Aamulla mietin, että ihan oikeastihan tämä voi olla elämäni viimeinen päivä, huomisesta ei koskaan tiedä. Ja aionko minä todella elää sen valittaen ja masentuen? Miettien mikä kaikki elämässäni on huonosti kun voisin keskittyä huomaamaan ne asiat, jotka ovat hyvin. Ja niitä asioita on kyllä niin paljon enemmän. Niihin ei vain oikeastaan kiinnitä huomiota.
Se, että yritän elää elämäni niin että se voi olla elämäni viimeinen päivä ei tarkoita sitä, että heittäisin kaiken lekkeriksi, tyhjentäisin pankkitilin ja lentäisin toiselle puolelle maapalloa tai että lopettaisin työn teon (vaikka en minä kyllä nytkään mitään oikeita töitä tee..), vaan sitä että eläisi jokaisen päivänsä täysillä. Joskus tuo täysillä on vähän hitaammalla tempolla, mutta joskus se voi olla hurjempaakin kyytiä.

Se on niin usein kuitenkin omasta asenteesta kiinni, miten suhtaudun elämääni, eteeni tuleviin asioihin. Annanko niiden masentaa minut vai kiipeänkö niiden yli? Etsinkö päivästäni hyviä vai huonoja puolia? Uskallanko elää vai jättää elämättä?

Ei elämä ole aina niin mustavalkoista eikä varsinkaan noin helppoja päätöksiä, mutta omaan asenteeseeni voin aina vaikuttaa. Päättää miten minä toimin ja miten elän elämäni, joka minulle on annettu.