Jälkimainingeissa ja tulevissakin.
Olen taas kirjoittanut, neljä liuskaa kakkoskässäriä eteenpäin. Se on soljunut kuin virta, vienyt minut mukanaan. Olen siinä vaiheessa jolloin jokainen päivä jolloin en pääse kirjoittamaan tuntuu kidutukselta. Kun tarina elää minussa, kun haluan vain antaa sen virrata. Tänään sille oli mahdollisuus kun siskoni tytär nukkui unelmapitkät päiväunet. Eilen aikaa kirjoittamiselle ei vain ollut, takana oli kolmen tunnin ajomatka, aikaisen aamuherätyksen mukanaan tuoma väsymys, totuttautuminen yksivuotiaan kanssa oloon, kun toinen tarvitsee minua aivan eri intensiteetillä kuin nuo omani.
Mutta tänään tämäkin arki jo sujuu. Enkä silti halua kirjoittamisesta tulevan minulle pakkomiellettä, joka pakottaa minut tekemään jotain jonkin muun kustannuksella. Se ei saa jyrätä lapsiani, ei parisuhdettani. Sen pitää tärkeydestään huolimatta pysyä taaempana, ottaa sijaa vain sen verran kuin sitä annan.
Tekstistäni huomaa koska kirjoitan tänne kirjoitusrupeaman jälkeen. Silloin koen seisovani kuin ranta-aallokossa kengät kädessäni, kävelen ja tunnen itseni niin onnelliseksi. Silloin tuntuu että sisimmässäni virtaa vielä jälkimainingit, enkä haluaisi sen loppuvan koskaan.
Juuri nyt minua ei harmita edes vesisade, joka on saartanut tämän talon, ympäröinyt meidät tänne. Juuri nyt tämä on hyvä näin. Ehkä muutaman tunnin päästä kaipaan pois neljän seinän sisältä, neljän lapsen ja koiran kanssa, mutta sen aika on myöhemmin. Kohta syömme välipalaa, jatkamme leikkejämme ja ehkä vielä tänään menemme uloskin.
Eilen kuulin, että viisumiprosessi käynnistyy ja näillä näkymin vuoden kolme viimeistä kuukautta olemme jossain muualla. Olemme toisella puolella maapalloa ja minä todella seison rannalla ja aallot saavat kastella jalkani, seison siellä ja katson aavalle ulapalle ja nautin siitä että saamme tehdä sen irtioton, josta olemme haaveilleet.
Mutta nyt. On aika siirtyä juhannuksen viettoon. Täällä Keuruulla vietän aikaani lasten kanssa, mutta illalla suuntaan David Phelpsin konserttiin ja nautin vapaaillastani. Ehkä pidän juhannusvapaata myös kirjoittamisestani, todella taidan tehdä niin. Eikä sitä aikaakaan ole tulevina päivinä niin paljon, talo täynnä ihmisiä ja paljon ohjelmaa.
Hyvää juhannusta teille jokaiselle!
Mutta tänään tämäkin arki jo sujuu. Enkä silti halua kirjoittamisesta tulevan minulle pakkomiellettä, joka pakottaa minut tekemään jotain jonkin muun kustannuksella. Se ei saa jyrätä lapsiani, ei parisuhdettani. Sen pitää tärkeydestään huolimatta pysyä taaempana, ottaa sijaa vain sen verran kuin sitä annan.
Tekstistäni huomaa koska kirjoitan tänne kirjoitusrupeaman jälkeen. Silloin koen seisovani kuin ranta-aallokossa kengät kädessäni, kävelen ja tunnen itseni niin onnelliseksi. Silloin tuntuu että sisimmässäni virtaa vielä jälkimainingit, enkä haluaisi sen loppuvan koskaan.
Juuri nyt minua ei harmita edes vesisade, joka on saartanut tämän talon, ympäröinyt meidät tänne. Juuri nyt tämä on hyvä näin. Ehkä muutaman tunnin päästä kaipaan pois neljän seinän sisältä, neljän lapsen ja koiran kanssa, mutta sen aika on myöhemmin. Kohta syömme välipalaa, jatkamme leikkejämme ja ehkä vielä tänään menemme uloskin.
Eilen kuulin, että viisumiprosessi käynnistyy ja näillä näkymin vuoden kolme viimeistä kuukautta olemme jossain muualla. Olemme toisella puolella maapalloa ja minä todella seison rannalla ja aallot saavat kastella jalkani, seison siellä ja katson aavalle ulapalle ja nautin siitä että saamme tehdä sen irtioton, josta olemme haaveilleet.
Mutta nyt. On aika siirtyä juhannuksen viettoon. Täällä Keuruulla vietän aikaani lasten kanssa, mutta illalla suuntaan David Phelpsin konserttiin ja nautin vapaaillastani. Ehkä pidän juhannusvapaata myös kirjoittamisestani, todella taidan tehdä niin. Eikä sitä aikaakaan ole tulevina päivinä niin paljon, talo täynnä ihmisiä ja paljon ohjelmaa.
Hyvää juhannusta teille jokaiselle!
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi