Aina ei ole helppoa olla kiitollinen.


Tänään kirjoitin: Näin kun osaisin jokaisen päivän ottaa. Että tämä päivä on hyvä, kiitos siitä. Ja tämä päivä taas ei, mutta kiitos siitäkin.

Kuluneiden viikkojen aikana säryt kropassa ovat lisääntyneet. En puhu invalidisoivasta kivusta, mutta välillä tuntuu etten ole siitä kovinkaan kaukana. Vapunpäivän vietin sängyssä peittojen alla, säryt olivat kovat kaikkialla kehossa, ja yritin ajatella positiivisesti; että ainakin kroppa saa lepoa. Harmi vain ettei lepo loppujen lopuksi helpota oloa muuten paljoakaan.

Pahinta on se, että jollain tavalla tähän kaikkeen tottuu. Siihen, että särky on normaali olotila. Ettei kivuttomia hetkiä ole kovinkaan paljoa. Että säryt vaikuttavat siihen, mitä teen, voin tehdä ja mitä en yksinkertaisesti voi.

Mutta se, mitä tuossa alussa kirjoitin, liittyy tähän aamuun. Aamusta olo oli ihan ok, joten lähdimme miehen kanssa pyöräilemään pitkästä aikaa yhdessä. Pyöräillessä säryt unohtuivat, oli helppo olla, ja tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että pystyin liikkumaan, pääsin pyöräilemään pitkin metsäteitä, nauttimaan auringosta ja kauniista metsäjärvestä (siellä majailevista sammakoista en niinkään nauttinut), liikkumaan postilaatikkoa pidemmälle, ja ylipäänsäkin liikkumaan.

Haluaisin osata olla kiitollinen myös niistä päivistä kun näin ei ole. Tai tästä loppupäivästä, kun tämä tietokoneella kirjoittaminenkin sattuu (mutta teen sitä silti). Että ainakin pystyn vielä tekemään jotain, vaikka en ehkä kaikkea sitä, mitä haluaisin. Kävelen omin jaloin, vaikka muutaman kerran portaissa on pelottanut jalkojen lähtiessä alta. Pystyn edelleen asumaan monessa kerroksessa olevassa talossamme, vaikka välillä nuo portaat tuottavatkin hankaluuksia. Voin kirjoittaa, vaikka se sattuukin, maalata (joka ei tuota kipua samalla tavalla), minulla on perhe, joka jaksaa, vaikka minä en aina meinaakaan jaksaa.

En osaa enkä halua olla kirjoittamatta nyt kun kirjoittaminen taas kulkee, mutta hitaampaa se on kuin aikaisemmin. En halua olla kirjoittamatta tänne blogiinkaan, vaikka välillä tuntuu etten tiedä mitä kirjoittaisin, koska en halua kuitenkaan kirjoittaa tänne valituksia toisensa perään. Mutta joskus ehkä sitten tulee näitä hetkiä, kun haluan avata elämääni edes hieman enemmän, kertoa mitä kuuluu oikeasti kaikkien valokuvien ja positiivisten (?) ajatusten taakse.

Mutta edelleen haluan löytää itsestäni sen positiivisen ajattelijan, joka osaa ja ennen kaikkea haluaa olla kiitollinen elämästään sellaisena kuin se on, vastoinkäymisineen kaikkineen. Haluan olla kiitollinen niistä asioista, joihin vielä kykenen, sen sijaan että pohtisin niitä, joihin en. Siinä on se ero. Etten takertuisi siihen, mitä ei ole, vaan pitäisin kiinni siitä mitä minulla vielä on.

Aina ei ole helppoa olla kiitollinen, mutta aina on mahdollista kehittyä myös siinä. Ehkä kiitollisuus ja positiivinen ajattelu liitttyvät myös siihen, etten ole valmis luovuttamaan. Että haluan taistella eteenpäin, edes pienin askelin kerrallaan.

Niin. Tämä päivä on hyvä, kiitos siitä. Ja vaikka tämä tai joku muu päivä ei olekaan aina niin hyvä, niin kiitos siitäkin.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Kesäkuu

Olisinpa tiennyt.

Retkellä - Harjavalta