Taidenäyttelyssä; Robert Longo




Viime vuonna tuli käytyä katsomassa taidenäyttely jos toinenkin, mutta kun voimavaroja ei riittänyt paljoakaan perusarjen lisäksi, jäi taidenäyttelyistä kirjoittaminen kokonaan pois vaikka halua siihen kyllä olisi löytynyt.

Tänä vuonna olen päättänyt käydä mahdollisimman monessa taidenäyttelyssä ja myös kirjoittaa niistä tänne blogiini edes jotain. Edelleenkään näppäimistöltäni ei synny ammattilaisen syvältä viiltävää kritiikkiä ja taideanalyysiä, vaan sen sijaan enemmänkin taiteen rakastajan subjektiivisia kokemuksia ja ajatuksia näyttelyiden pohjalta.

Perjantaina olikin sitten tämän vuoden ensimmäinen taidenäyttely kun kävin katsomassa Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella Robert Longon sunnuntaina päättyneen näyttelyn. Näyttely avautui 23.9.2017 enkä vain saanut aikaiseksi käydä sitä katsomassa kuin vasta aivan viimeisinä päivinä. Mutta niinhän sitä sanotaan; parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Longon näyttely oli hyvin mustavalkoinen, ja taiteilijan omasta toiveesta myös kaikki näyttelytilat olivat todella hämärät, vain kohdevalot taulujen kohdalla saivat siis taulut elämään aivan uudella tavalla. Värimaailmansa puolesta vain ruusu-teokset poikkesivat tästä tummanpuhuvasta linjasta.

Longon teosten edessä olin oikeastaan melko häkeltynyt. Musteella ja hiilellä tehdyt teokset olivat kuin valokuvia, vasta aivan läheltä erotti hiilen jäljen, sen että näistä teoksista on valokuva kaukana vaikka ensivaikutelma sellainen olisikin.
Longolla on tapana työskennellä yhtäaikaisesti usean teoksen parissa. Kuva-aiheet limittyvät toisiinsa muodostaen vastakohtia ja rinnastuksia. Hän leikkaa ympäröivästä kuvien tulvasta otoksen ja vangitsee sen teokseensa. Longo kutsuu katsojaa pysähtymään kuvan ääreen. Hänestä vauhdin hidastaminen (slowing down) on tärkeää, jotta ymmärtäisimme mistä ympärillämme tapahtuvissa asioissa on kysymys. (Täältä)
On erilaisia tapoja käydä taidenäyttelyissä, mutta minulle ja rakkaimmalle taideseuralleni, eli äidilleni, omin tapa on pysähtyä teosten ääreen, yrittää nähdä jotain enemmän, pohtia teosta sen pohjalta, mitä näemme. Siksi tämä näyttely oli kuin meitä varten tehty, sillä Longon teoksiin oli piilotettu hyvin paljon asioita, joita ei todellakaan nähnyt jos ei oikeasti pysähtynyt teoksen äärelle. Hyvänä esimerkkinä tästä oli amerikkalaisen jalkapallon pelaajia kuvaava teos, joka ensinäkemältä oli vain kuva pelaajista. Hetken päästä huomasimme takana katsomoa, ja museon henkilökunnan vinkkaamana löysimme katsomosta myös itse taiteilijan.

Puhuttelevia teoksia olivat myös X-ray -sarjaan kuuluvat teokset Jeesuksesta, Johannes Kastajasta ja Batsebasta, jotka olivat Longon versioita Rembrandtin ja da Vincin teoksista. Nämä teokset taas avautuivat enemmän googlettamalla alkuperäiset teokset ja katsomalla Longon teoksia tästä viitekehyksestä käsin. Oli vain jotenkin todella häkellyttävää seistä taulujen äärellä ja tajuta se kuinka paljon taiteilija on ajatellut työtä tehdessään, mitä ulottuvuuksia hän on tämän röntgenkuva-ajatuksen myötä teoksiinsa saanut.

Jos monen taidenäyttelyn kohdalla omat ajatukset ovat painottuneet siihen, miten teokset vaikuttivat minuun, mitä sai aikaan minussa itsessäni, niin Longon kohdalla pääsin pitkästä aikaa siihen pisteeseen, että teokset menivät kaiken muun edelle. Ihailin tekniikkaa, sitä ammattitaitoa, jolla Longo työtään tekee. Ihailin sitä näkökykyä ja avointa mieltä, jolla Longo havainnoi maailmaa ja ilmiöitä ympärillään.

Sara Hildénin taidemuseon näyttely oli itse asiassa ensimmäinen laaja katsaus Longon tuotantoon Pohjoismaissa ja samalla myös yksi hänen suurimmista museonäyttelyistään. Oli niin hilkulla että tämä näyttely olisi jäänyt minulta väliin, mutta onneksi lähdin liikkeelle ja ehdin tämän käydä katsomassa ennen sen päättymistä.

Tästä on hyvä aloittaa taidevuosi 2018! Seuraavaa näyttelyä odotellessa!

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

(Lukupäiväkirjaan) Helena Anhava; Hidas osa

Vehnätön elämä.

Olisinpa tiennyt.