Pysähdy katsomaan niin kuin näkisit jonkun asian ensimmäisen tai viimeisen kerran.



Pysähdy katsomaan niin kuin näkisit jonkun asian ensimmäisen tai viimeisen kerran.
Tuohon yllä olevaan ajatukseen törmäsin juuri tänä aamuna aamukahvia juodessani ja ajattelin että niinhän sen pitäisi elämässä olla. Ettei arkea vain juostaisi läpi aamusta iltaan, vaan sen sijaan osaisi välillä pysähtyä katsomaan asioita tarkemmin, sillä näin niistä voi avautua jotain aivan uutta.

Tämä ajatus ja sen synnyttämät pohdinnat ovat hyvää jatkumoa Robert Longon näyttelylle, olihan taiteilijan perimmäinen tarkoitus saada taidenäyttelyissä kävijät pysähtymään, slowing down, sen sijaan että taide ohitettaisiin vain sivusilmällä teoksia vilkuillen. Tuo Longon näyttely jäi itse asiassa kaikkinensa puhuttelemaan todella paljon, siksi tästä aiheesta onkin helppo jatkaa tämän pohdinnan myötä. Yksi puhuttelevimmista seikoista oli se kun aloin pohtia sitä, miten Longo on ehkä mahdollisesti työstänyt teoksiaan ja tajusin sen, että hän todella on osannut havainnoida ympäröivää maailmaa ja kohtaamiaan ilmiöitä aivan eri tavalla kuin moni muu. Longo ei vain vaadi katsojia pysähtymään, vaan on pysähtynyt myös itse teoksia tehdessään, ja se juuri tuo hänen töihinsä aivan erityisen vivahteen.

Tarkoitukseni ei ole jatkaa Longon näyttelystä kirjoittamista, mutta se sattui vain osumaan aika tarkasti tähän aihepiiriin, siksi pieni sivujuonne hyväksyttäköön.

Mutta palatakseni tuohon alun ajatukseen. Ei meidän arjen keskellä tarvitse ehkä joka ikisen asian äärelle pysähtyä, mutta väitän kyllä että liian usein me juoksemme eteenpäin aamusta iltaan, niin että kaikki se kaunis jää huomaamatta. Mutta jos pysähtyisi edes välillä. Siinä olisi ehkä toteutettavissa oleva idea.

Sitä jos osaisi säilyttää sen saman tunteen asioiden äärellä kuin nähdessään niitä ensimmäistä kertaa. Silloin mukana on pientä uteliaisuutta, mielenkiintoa, ehkä innostustakin. Asioille antaa enemmän huomiota, niistä löytää paljon enemmän. Koska niiden äärelle on pysähtynyt. Mutta liian usein tilalle astuu arki, tavanomaisuus ja kävelemme monen asian ohi huomaamattamme.

Jos mietin tilannetta, jossa tietäisin näkeväni tai kokevani sen viimeistä kertaa, pysähtyisin aika varmasti. Pysähtyisin katsomaan, antaisin aikaa, tallettaisin mahdollisimman paljon siitä itseeni, muistoihini. Imisin kaiken mahdollisen itseeni jos mahdollista. Tästä johtuen sellainen ihminen, joka tietää kuolevansa pian, elää todella täyttä elämää, aistii ja havainnoi paljon enemmän kuin muut. Koska tietää kyseessä olevan viimeisiä kertoja. (Tästä aihepiiristä aion vielä kirjoittaa, mutta vielä nuo ajatukset ovat muhimisasteella.)

Onneksi meidän ei tarvitse kuitenkaan odottaa sitä hetkeä että tiedämme kuolevamme (ja jos tarkkoja ollaan, niin luultavasti jokainen meistä tietää kuolevansa vielä joskus), sillä elämä on tässä ja nyt. Ja juuri nyt minulla itse asiassa on mahdollisuus pysähtyä arjen keskellä, pysähtyä katsomaan niin kuin näkisin kaiken ensimmäistä tai viimeistä kertaa. Näin arkisemmatkin asiat ja tapahtumat muuttuvat merkityksellisemmiksi kun en vain juokse niiden ohi, vaan annan niille edes mahdollisuuden.

En ole enää vuosiin tehnyt uudenvuoden lupauksia, mutta tavoitteita asettanut kylläkin. Ja tästä ajattelin kyllä tavoitetta tälle vuodelle; että pysähtyisin useammin ja oppisin katsomaan ympärilleni aivan uudella tavalla. Luulen, että jos tämän oppii, niin se saattaa avata aivan uusia ovia eteenpäin...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Retkellä - Ritajärvi

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?

Retkellä - Harjavalta