Itsensä arvostamisesta.



Viime vuoden tammikuussa kirjoitin: Ole sellainen kuin olet, tee sitä, mitä rakastat. Ja nyt, 1,5 vuotta myöhemmin mietin, ettei se vain ole aina niin helppoa.

Sitä kirjoittaa usein itse, että kulje unelmiasi kohti, tavoittele jotain, nauti, tee sitä mitä rakastat, ja niin edespäin. Ja sitten kun omassa elämässä kohtaa seinän (toisensa jälkeen) se ei aina vain ole niin helppoa.

Enää en oikeastaan tasapainoille äitiyden ja muun elämän välillä (kuten 1,5 vuotta sitten), sillä tämä elämäni on kaikki samaa elämää, olen äiti, mutta myös paljon muuta, ja ne kaikki elämäni osa-alueet kulkevat käsi kädessä. En mieti enää miten yhdistäisin perunoiden keittämisen ja runojen kirjoittamisen, äitiyden ja oman kirjoittamiseni, taiteen tekemisen. Sillä minä elän tämän elämäni sellaisena kuin olen.

Mutta se, mitä olen pohtinut, on se, kuinka unelmiaan tavoitellessa sitä helposti pysähtyy esteiden eteen. Lannistuu, menettää uskonsa siihen mitä tekee. Luovuttaakin ehkä.

Ja sitten kuitenkin. Jossain vaiheessa tajuaa, ettei olekaan valmis antamaan periksi.

Ehkä sitä joskus ottaa asiat itsestäänselvyytenä, mene ja tiedä. Mutta nyt tajuan, että joskus on vain itse kullekin tarpeen pysähtyä tarkastelemaan omaa elämäänsä, sitä mitä tekee, sitä mistä unelmoi. Ja nähdä se, että joskus tarvitaan muutosta, joskus taas paikallaan pysymistä. Mutta ehkä ennen kaikkea, ainakin minä olen tarvinnut sitä, että tajuan, että tämä todella on sitä mitä haluan tehdä, ovat olosuhteet ja muut ihmiset sitten saaneet minut tuntemaan mitä tahansa muuta.

Minä olen siis viime aikoina pohtinut paljon omaa kirjoittamistani, sitä mitä olen, vai olenko mitään. Se on ehkä näkynyt myös täällä blogissa, jos ei teksteissä, niin siinä, etten ole kirjoittanut paljoakaan.

Viime viikolla kaivoin kakkoskässärin kaapin uumenista esiin. Tuon lapsiraukan, jota olen odottanut jo vaikka kuinka. Ja tämän viikon olen istunut työhuoneeni nojatuolissa, juonut teetä ja kahvia, lukenut liuskan toisensa jälkeen, enkä ole edes ajatellut tuntieni valuvan hukkaan, sillä tämä nyt vain on se, mitä minä olen ja mitä minä teen. Ja olen kirjoittanut muistiinpanoja sivun toisensa perään, merkinnyt poistettavia ja muokattavia kohtia. Ja vailla minkäänlaista itserakkautta, olen myös uskaltanut ajatella, ettei teksti edes ole huono, niin kuin olosuhteet ovat minut saaneet tuntemaan.

Usein joku toinen ihminen onnistuu nujertamaan meidät, saa uskomaan, ettei meistä ole mihinkään. Joskus sen saa aikaan olosuhteet. Mutta sitäkin helpommin teemme sitä itse, minä ainakin.

Tällä viikolla olen siis tehnyt paluun työpöytäni ääreen, sukeltanut takaisin tekstiini, ja olen huomannut kuinka paljon olenkaan tätä kaikkea kaivannut.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Heinäkuu.

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?

(Lukupäiväkirjaan) Anja Snellman; Paratiisin kartta