Päiväkävelyllä.

 Aamun harjoitusten jälkeen oli muutaman tunnin piipahdus kotona, ja kuopuksen haettuani vedin lenkkarit jalkaani ja suuntasin askeleeni kohti kirkkoa. Eipä minua siellä oikeastaan olisi tarvittu, telineet olisivat siirtyneet autosta sakastiin ilman minuakin. Mutta kuten arvata saattaa, halusin käydä katsomassa ensi-ilta -paikkaa jo ennen kenraalejakin. Ja siellä kirkossa seistessämme ajattelin vain, että vau, mikä paikka ensi-illalle. Uskomaton akustiikka, uskomaton miljöö.

Matka olisi sujunut autollakin, mutta halusin kävellä. Aurinko ja yksinolo luonnon keskellä houkutteli enemmän. Nappasin kameran kainalooni ja vaeltelin myös hautausmaalla sekä ennen että jälkeen kirkossa käynnin. 

Olen aina rakastanut hautausmaita, en tiedä miksi. Niissä on kuitenkin jotain, mikä sykähdyttää. Ehkä se rauha ja hiljaisuus, ehkä se historian läsnäolo, ehkä ne kaikki tarinat, jotka liittyvät täältä ajasta ikuisuuteen siirtyneisiin.

Tänään neljännen romaanini idea sai vahvistusta, se, joka on ollut ajatuksissa jo parisen vuotta. Se, jota lähden vielä jossain vaiheessa kirjoittamaan, vaikkakin, aihe on sellainen, johon minun pitää sukeltaa ensin itse, etsiä tietoa, tutkia faktoja, löytää suuria suuntaviivoja. Mutta se ei haittaa, sillä yksi kirjoittamisen parhaita puolia on se, että jokainen kirjoitusprosessi on erilainen. Jokainen aihe vaatii erilaisia asioita. Ja siksi minä teen tätä kerta toisensa jälkeen, koska en voi muutakaan.

En tiedä kyllästynkö koskaan näihin maisemiin, jokeen, voimalaitokseen, kaikkeen. Mietin, kävelenkö minäkin muutaman vuoden päästä voimalaitoksen avattujen sulkujen ohi kiinnittämättä huomiotani voimalla virtaavan veden pauhuun, vai haltioidunko siitä edelleen, kerta toisensa jälkeen?

Itse asiassa, en haluaisi koskaan turtua ympäristöön, jossa elän. En paikkaan, jossa asun, en arkeen, jota elän. Haluaisin osata pitää lapsenomaisen innostuksen mukanani halki elämän, elää elämästä nauttinen, rämpiä joenvarren pusikoissa vuosi toisensa jälkeen, ihailla avattuja sulkuja, kuvata niitä vuosi vuoden jälkeen. Eikä arjessa niitä perunoita tarvitse naminamipusipusi -meiningillä keittää, mutta perusarki; kyllä siitäkin löytää halutessaan aina jotain uutta!