Kiireestä ja rentoutumisesta.

Kävelin tänään kuopuksen kanssa kotiin eskarista. Aamusta on aina hieman hoppu, jotta tyttö ei myöhästyisi eskarista, ja toisekseen on hyvä opettaa se, ettei eskari/koulumatkoilla voi jäädä leikkimään, vaan on pidettävä huoli että perillä ollaan ajoissa.

Mutta iltapäivä onkin eri juttu. Silloin ei (useimmiten) ole kiire mihinkään, ainoa hoppu (äidillä) taitaa olla päiväkahvia keittämään. Ja silti huomasin tänään taas kerran hoputtavani kuopusta, että kävele reippaammin, tule jo, onko pakko pysähtyä jokaisen lätäkön luokse.

Kunnes havahduin hyvin yksinkertaiseen ajatukseen: Onko minulla todella kiire jonnekin?

Eikä ollut. Muuta kuin se sisäinen kiire, tarve kiitää paikasta a paikkaan b, mielellään vielä mahdollisimman nopeasti.

Joten lopun matkaa minäkin jo hellitin. Kuopuksen vainukeppi sai nuuhkia jokaista lumikinosta ja vesilätäkköä, minä keskityin taas kuuntelemaan vainukepin fyysisistä ominaisuuksista, ja ihailin vain lapsen uskomatonta mielikuvitusta, hänen luomaansa vainukeppiä, joka tuntui kaiken sen kertomisen jälkeen hyvinkin todelliselta.

Nämä matkat eskarin ja kodin välillä ovat meidän kahdenkeskistä aikaamme, jolloin puhumme päivän tapahtumista, kuuntelen kuopuksen tarinoita, olen siinä läsnä muutenkin kuin fyysisesti. Ja sitten on tietenkin näitä päiviä jolloin läsnäoloni on heikkoa, kun kiirehdin ja hoputan, vaeltelen omien ajatusteni keskellä.

Mutta onneksi tulee myös näitä hetkiä, jolloin tajuaa sen kuinka tärkeää on joskus vain olla, ettei yritä ajatella mitään ylimääräistä, pohtia mielessä pyöriviä asioita. Sillä näinä läsnäolon ja irrottautumisen hetkissä on yleensä niin suuri voima, ne katkaisevat sen kiireen ja suorittamisen, joiden täyttämää arki niin usein tuppaa olemaan.
Rentous on siis tila, joka ikään kuin avaa mieleemme uusia väyliä ja lisää tilaa luoville ideoille. Sen sijaan selvä valvetila arkisine ajattelumalleineen ja jopa stressitiloineen on jännityksellinen tila, joka toimii juuri päinvastoin. Tämän vuoksi luovuustutkijat uskovat, että rentoutuneessa mielessä syntyy suuremmalla varmuudella juolahduksia, jotka olisivat valvetilassa lähestulkoon mahdottomia. Päädyimme jälleen samaan opetukseen: relaa, opettele rentoutumaan.                    (Juha T. Hakala; Luova laiskuus)
Juuri nyt monologi täyttää arkiaamuni, se pyörii ajatuksissa, se on oikeastaan kaikkialla, työn alla, alitajunnassa ja paperilla. Ja se on ihan ymmärrettävää; ensimmäinen suurempi teatteriproduktioni, ensimmäinen kirjoittamani monologi, ensimmäinen ohjaukseni, useampi esitys. Ja ehkäpä juuri siksi, sitäkin suuremmalla syyllä olisi niin tärkeää muistaa myös rentoutua, laiskotella, nollata oma pääkoppa, irrotella hieman ihan vain oman itseni ja jaksamiseni vuoksi, mutta yhtä lailla myös antaakseni tilaa luovuudelle.

Minun tapani rentoutua ei ole maata sohvalla kattoa tuijottaen. Luulen, Tiedän, että silloin aivoni raksuttavat vain entistä lujempaa, koska maatessa nyt vain on aivan liian paljon aikaa...ajatella.
Mutta onneksi kyse ei ole siitä ettenkö osaisi rentoutua, vaan siitä että tiedän ne minulle sopivimmat tavat rentoutua. Lukeminen toimii oikeastaan aina, silloin pääsen sukeltamaan kirjan tarjoamaan maailmaa, elokuvat myös. Mutta myös fyysinen tekeminen auttaa minua rentoutumaan; tanssi ja juokseminen pakottavat keskittymään fyysiseen tekemiseen, ne eivät anna tilaa liialliselle pohdinnalle.

Ja mitä enemmän on haasteita ja työn alla olevia projekteja, sitä tärkeämpää olisi muistaa rentoutua, tarpeeksi usein!

Mitkä ovat sinun tapasi rentoutua?

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

(Lukupäiväkirjaan) Helena Anhava; Hidas osa

Vehnätön elämä.

Olisinpa tiennyt.