Varjoja.

Joskus koen olevani vain pelkkä varjo itsestäni. 

Että enää hengitän, mutta olen luovuttamassa.

Ja sitten on se hetki kun avaan tiedoston kaiken sen myllerryksen jälkeen. Tuijotan sanoja tietokoneen ruudulla ja ajattelen että antaa olla, ettei minusta ole tähän. Ja sitten päätän kuitenkin pohjalaisen päättäväisyydellä etten minä luovuta, 

että esteet on tehty voitettaviksi ja alan kirjoittaa.

Ja minä kirjoitan ja kirjoitan ja huomaan lopulta että kirjoitin kahdeksan liuskaa. Kirjoitin ja annoin mennä, annoin itselleni luvan olla siinä, luvan kirjoittaa, luvan nauttia siitä, luvan olla välittämättä mitä olen kirjoittanut.

Joskus varjot seuraavat ja vievät tilaa, varastavat värit elämästä, minustakin.

Mutta se ei kuitenkaan ole koko kuva, sillä jossain vaiheessa myös varjot väistyvät, 

uskallan katsoa luottavaisemmin eteenpäin, uskon että tästä tulee vielä hyvä.

Enkä kirjoita enää edes kirjoittamisesta, kirjoitan elämästä, tulevaisuudesta, 

minusta itsestänikin.

Mutta aina lopulta varjot väistyvät, ne väistyvät jos sille antaa mahdollisuuden. 

Voihan niistä pitää kiinnikin, kaksin käsin ja viimeiseen hengenvetoon asti, 

mutta kannattaako se?

Useimmiten tulevaisuus ei näyttäydy kovinkaan pitkälle, 

joskus näkee vain sen seuraavan askeleen

ja senkin vain juuri ja juuri. 

Silti juuri silloin sen epävarmimman askeleen ottaminen on kaikkein tärkein askel. 

Astua tuntemattomaan, astua sinne mistä ei tiedä, mitä ei tunne.

Aina kaikkea ei voi suunnitella. Tai ehkä voi, mutta silloin saattaa menettää paljon. 

Joskus suunnitelmat kahlitsevat tiettyyn kulkusuuntaan, 

tiettyyn toimintatapaan ja päämäärään.

Joskus kuitenkin pitää antaa elämän viedä eteenpäin omalla painollaan, 

antaa sen viedä, sulkea itse silmänsä ja hypätä, 

katsoa mistä löytää itsensä.

Pitää peloista ja epävarmuudesta uskaltaa iloita, uskaltaa nauraa. 

Hypätä keinun kyytiin ja antaa vauhdin nipistää vatsanpohjasta. 

Irvistää ja nauraa sydämensä pohjasta.