Aloittamisesta.

Kodin Kuvalehdessä (13/2013) oli juttua kirjafaneista ja lopussa lukijoiden esittämiä kysymyksiä suosikkikirjailijoilleen. Eräs John Irving -fani kysyi Irvingiltä kuinka tämän kirjoittaminen lähtee liikkeelle ja Irving kertoo, että kun hän aloittaa uuden romaanin, hänellä on aina käsitys sen lopputapahtumista. Hän kertoo näkevänsä ensin lopun ja kehittelee sitten tarinaa loppukohtauksesta käsin nähdäkseen koko tarinan.

Itse taas lähden liikkeelle alkupisteestä. Minulla saattaa olla vain yksi ajatus, yksi piste, josta kaikki lähtee liikkeelle ja lopputapahtumat ovat minulta pimennossa, niin, loppuun asti. No, tietenkin hahmottelen tiettyjä suuntaviivoja, tiedän mihin haluan tarinan etenevän, mutta tarkkoja suunnitelmia ei ole. Ja tämä on toiminut minulle. Yritin kirjoittaa jokunen aika sitten tarkan suunnitelman mukaan, mutta se ei vain toiminut. Se alkoi ahdistaa ja tajusin tarvitsevani ilmaa ympärilleni, tilaa hengittää.

Me ihmiset olemme erilaisia. Vieraillessaan koulussamme Johanna Venho kertoi kirjoittaneensa hahmotelmia ja muistiinpanoja liuskakaupalla, paljon enemmän kuin Syntysanat -romaanissa koskaan itsessään oli. Hänelle se toimi. Irving tarvitsee loppuratkaisun, jota kohti kulkea, minä taas sen alkupisteen josta lähteä liikkeelle.

Vaikka toisaalta, tämän kakkoskässärini kanssa olen tehnyt jo oikeastaan kaikkea. Olen kirjoittanut päähenkilöni menneisyyden, yli sata liuskaa vain todetakseni ettei kronologisesti etenevä tarina lapsuudesta vanhuuteen vain toimi tässä tilanteessa. Sitten kokeilin sekoittaa nykypäivää sinne joukkoon, kahta eri aikatasoa, mutta se ei oikein ottanut tuulta alleen. Kokeilin kirjoittaa koko kässärin päähenkilön päiväkirjamerkintöinä, mutta se alkoi puuduttaa ja olisi varmasti puuduttanut myös lukijoita. Kokeilin myös minä-kertojaa läpi romaanin, mutta se alkoi tuntua liian raskaalta.
Nyt tämä versio on yhdistelmä, en oikeastaan halua kertoa sen enempää. Mutta otin mukaan toisen fokalisojan ja myös kaksi eri aikamuotoa. Ja nyt teksti kulkee eteenpäin.
Ja mitä vielä. Minä tiedän loppuratkaisun, viimeisen luvun. Että se siitä.

Mutta tärkeintä mitä olen aloittamisesta oppinut on se, että pitää vain aloittaa. Aloittaa siksi että tarina lähtee liikkeelle. Voi olla ettei ensimmäinen kirjoittamani luku tulekaan olemaan kirjan ensimmäinen luku, ehkä se lopullisessa versiossa on kirjan keskivaiheilla, sitä ei koskaan tiedä. Mutta jos jää odottamaan ideaa täydellisestä aloituksesta saattaa koko romaani jäädä kirjoittamatta. Ensimmäinen versio on aina ensimmäinen versio, tulee toinen tulee ehkä vielä kolmaskin ennen lopullista muotoa.

Ja välillä kirjoittaminen pitää aloittaa uudestaan samankin kässärin kohdalla. Kun tauosta tuleekin vähän pidempi ja kirjoitusfiilis on hakusessa. Silloinkaan ei kannata luovuttaa, tai jäädä odottamaan sopivaa inspiraatiota. Silloin kannattaa istua alas ja kirjoittaa, tulee tekstistä kuinka huonoa tahansa. Sillä kuten sanottu, tulee aina seuraava ja ehkä sitäkin seuraava versio.

Mutta kunhan aloittaa kirjoittamisen!

Kirjoittamisen aloittamisesta ovat kirjoittaneet mm. myös Terhi Rannela ja Tiina Raevaara.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Heinäkuu.

(Lukupäiväkirjaan) Anja Snellman; Paratiisin kartta

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?