Kun on ollut pakko pysähtyä.


Arkeen palaaminen on saanut miettimään myös töiden pariin palaamista, vielä se on ollut sitä enemmän vain ajatuksen tasolla, mutta siitä se taas lähtee. Vaikkakin, ollakseni rehellinen; en ole kirjoittanut vuoteen blogia lukuunottamatta oikeastaan mitään (ja tännekin todella harvoin). Syitä on ollut paljon, mutta viime vuoden lopulla salakavalasti elämääni hiipinyt uupumus ei ainakaan helpottanut asiaa.

Kevät meni arjesta selviytyessä eikä voimavaroja tai innostusta muuhun (edes kirjoittamiseen!) löytynyt. Vasta kun kroppani teki täyden stopin tajusin pysähtyä ja ymmärsin, että nyt on oikeasti aika viheltää peli poikki, pysähtyä niille sijoilleni. Ja siinä olen ollut koko kesän. Mutta jo muutaman viikon jälkeen huomasin että sieltä jostain alkoi kummuta taas ideoita, halua kirjoittaa, toive siitä että vielä istun tietokoneen ääreen, kirjoitan jotain uutta. Olenkin lukenut ja kirjoittanut kesän aikana paljon luovuudesta ja ymmärtänyt taas niin paljon enemmän.

En tiedä kuinka kuluneelta se kuulostaa, mutta kun ympärille on kerääntynyt aivan liikaa kaikkea turhaa ja ylimääräistä, sitä vähitellen unohtaa sen tärkeimmän. Ja että joskus elämässä vain täytyy tulla tällaisia hetkiä, jolloin on pakko pysähtyä kun ei sitä itse muuten ymmärrä tehdä.

Risto Ahti kirjoittaa kirjassaan Kriittinen minä siitä, että ensin pitää löytää oma äänensä, jotta voi laulaa kuorossa. Toisaalta kyllä mietin, että luultavasti itse olen se ikuinen soraääni, joka ei siinä kuorossa koskaan halua laulaa, vaan rämmin kaiketi aina ne omat ryteikköni ja teen asiat omalla tavallani, koska elämä on sillä tavalla niin paljon mielenkiintoisempaa. Ja olen ollut aina vähän huono sopeutumaan kuoroon...

Joskus sitä vain pitää pysähtyä ja kysyä itseltään, mitä oikeasti haluan. Mitkä ovat ne asiat, joita todella tarvitsen elämässäni, mikä vie minua eteenpäin ja mikä taas yrittää sitoa johonkin sellaiseen, joka ei edes ole minun juttuni. Ja vaikka ensalkuun tuntui, etten edes tiedä mitä haluan, niin kummasti se kirkastui kirkastumistaan. Että tiedän mikä on se minun juttuni, tiedän mitä todella haluan. Ja ehkä olen nyt hieman motivoituneempi tekemään töitä niiden asioiden eteen.

Olen muutaman edellisen päivän aikana taas kirjoittanut, mutta en tässä tietokoneen ääressä niin kuin kuvittelin. Sen sijaan olen makoillut riippumatossa omenapuiden alla (ja miettinyt koska saan ensimmäisen omenan päähäni) ja kirjoittanut muistikirjaani sivun toisensa jälkeen. Hahmotellut romaanin ideaa eteenpäin, kirjoittanut katkelmia sieltä täältä, antanut virkkeiden syntyä omalla painollaan, siinä lempeästi tuulen mukana keinuessani.

Ja ehkäpä minä en koskaan sopeudu kuorolauluun, mutta on myös vapauttavaa antaa itsensä olla se ikuinen soraääni, joka ei suostu sopeutumaan perinteisiin normeihin ja traditioihin. On vapauttavaa antaa itsensä vähitellen olla juuri se tyyppi joka olen, Vaikka sitten se oman elämäni Peppi Pitkätossu. Pieni kapinallinen, mutta onnellinen sellainen.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Retkellä - Säpilän riippusilta

Vehnätön elämä.

Retkellä - Harjavalta