Tiina Kemmppainen; Spielplatz


Eilen oli taas taidepäivän vuoro. Pitkästä aikaa sain aikaiseksi lähteä pois kotoa hieman isompiin ympyröihin, eikä minun tarvinnut pahemmin houkutella äitiäni lähtemään reissulle mukaan. 

Kun päivä oli lyöty lukkoon etsimme epätoivoisesti kohdetta jonne mennä. Galleria Saskian sivuilta näin kuvia Kemmpaisen töistä, mutta rehellisesti sanoen ne eivät kuitenkaan sykähdyttäneet, vaan jatkoin etsimistä.

Ensisijainen kohteemme päivälle oli vakiopaikkamme Galleria Saskia ja Tiina Kemppaisen näyttely Spielplatz, mutta piipahdimme päivän lopulla myös katsomassa vielä muutaman päivän avoinna olevan Finalyson Art Arean tarjontaakin.

Niin, jokin sai muuttamaan mieleni. Ehkä se oli äitini, joka ehdotti että mentäisiin katsomaan näyttely kaikesta huolimatta. Että niissä tauluissa oli kuitenkin sitä jotain. Ja Aamulehden juttukin herätti mielenkiinnon. Entä jos sittenkin.
 Teen isokokoisia,värikylläisiä maalauksia,kaoottista, mutta kohta selkenevää.
Niin. Kieltämättä ensimmäinen ajatus oli juurikin kaoottinen. Tuntui että tauluissa oli niin paljon kaikkea: värejä, kuvioita, tunteita, ajatuksia, syvyyttä ja kriittisyyttä. Mutta mitä enemmän tauluja katsoin, mitä pidempään niiden edessä seisoin, sitä enemmän ne selkiytyivät, avautuivat minulle katsojana. Ja lopulta sen tietynlaisen kaoottisuuden onnistui unohtamaan, tai ehkä se oikeastaan muuttui enemmänkin taiteilijan tyylikeinoksi, osaksi kokonaisuutta. Eikä se enää häirinnyt.

Joku voisi Kemppaisen töitä katsoessaan sanoa, että hänen itseoppineisuutensa taiteilijana näkyy teoksista, mutta itse ajattelen sitä enemmänkin voimavarana. Kuten tuossa linkittämässäni Aamulehden artikkelissa Kemppainen itsekin toteaa: taidekoulutus toi ilmaisuun vain rajoitteita.
  Tärkeää itselleni on,että teokset stimuloivat katsojan mieltä ja saavat ihmiset pohtimaan teoksia. Yhdessä teoksessani on yleensä ikäänkuin sisällä monta työtä, päällekkäisiä tarinoita tai  mielikuvia. Teoksissa on toivottavasti jokaiselle jotain poimittavaa.
Ja minähän rakastan teoksia, jotka saavat pohtimaan asioita. Mitä moniuloitteisempi teos on, sen antoisampi näyttely minulle on. En kiellä teknisesti taidokkaiden teosten upeutta, mutta tekniikkaakin enemmän arvostan sitä tunnelatausta, jonka taiteilija on onnistunut teokseen siirtämään.

Jos joitan teemoja nostaisin esiin, niin itselleni nousi esiin esimerkiksi tietynlainen yhteiskuntakriittisyys. Tai yhteiskuntakriittisyys on ehkä hieman väärä sana, mutta kuvaa kuitenkin parhaiten sitä mitä haluan sanoa. Useammassakin teoksessa vilahti liukuhihnayhteiskunta, vaatimukset siitä kuinka pitäisi olla tietynlainen, tietyn muotin mukainen. Ja jos on erilainen eikä suostu mukautumaan normeihin on väistämättä hieman ulkopuolinen. Eikä se ole helppo osa.

Itse mietin ettei kyse ole oikeastaan edes yhteiskunnasta, vaan ihan mistä tahansa yhteisöstä, jonka osana olemme; perhe, työpaikka, seurakunta, harrastusryhmä näin esimerkkinä. Yhteisöllisyys on mielestäni tärkeää ja pitäisi nostaa nykypäivän individualismin yläpuolelle, mutta ei yhteisökään saa tukahduttaa sitä keitä olemme.

Ja se onkin toinen kantava teema, jonka teoksista nostaisin esiin; oman itsensä löytäminen, tai ehkä enemmänkin sen hyväksyminen kuka oikeasti on. Että hyväksyy vähitellen myös oman erilaisuutensa, nostaa päänsä ylös, sanovat muut mitä tahansa.

Kaikenkaikkiaan Spielplatz oli näyttelynä mukavan erilainen, ja ehkä juuri siksi myös hyvin antoisa. Moniuloitteisuudessaan teokset herättivät paljon ajatuksia, ja nuo ajatukset jäivät pyörimään mieleen pidemmäksikin aikaa. Luulen että tämän näyttelyn satoa työstän vielä hetken aikaa.

Tiina Kemmpaisen teoksia pääsee katsomaan Galleria Saskiassa 30.8. saakka.




Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Heinäkuu.

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?

(Lukupäiväkirjaan) Anja Snellman; Paratiisin kartta