Hetki yksin.



Tänään aamupäivän työkeikan jälkeen piipahdin Puurijärvellä hieman valokuvaamassa ja istuskelemassa. (Ihan hetken päähänpistosta kyse ei kuitenkaan ollut, sillä olin jo aamusta napannut kameran mukaani tarkoituksena pysähtyä jonnekin kuvaamaan.) 

Tuntui jo niin syksyltä. Kurkien aura lensi halki taivaan, ja jostain syystä kurkiaurat saavat minut aina hieman haikeaksi. Vaikka rakastankin syksyä ehkä kaikista vuodenajoista eniten, niin kurkiaurat kyllä kertovat niin voimakkaasti tulevasta talvesta. Ne lähtevät joka syksy ja minä jään...

Aikani otin valokuvia ja kävelin hieman paikkaa ympäri, mutta lopulta palasin kuitenkin näköalatasanteelle takaisin, istahdin penkille ja nautin lämpimästä syysauringosta. Kaksi sudenkorentoa tanssi auringonpaisteessa, oli hiljaista, vain tuulenhumina puiden oksissa.

Parhainta oli kuitenkin se, että en ajatellut oikeastaan mitään. Liian usein ajattelen liian paljon, liian syvällisiä, koko ajan. Mutta olen tietoisesti opetellut hiljentämään ajatukseni ja keskittymään hetkeen. Varsinkin hetket luonnossa ovat minulle lepopaikkoja myös omilta ajatuksiltani.

Tällä kertaa olin todella yksin, sillä en edes pohtinut uusinta päähenkilöäni, vaikka viime aikoina hän onkin kulkenut mukanani melkein kaikkialle. Tämä tutustumisvaihe on mielenkiintoinen; persoonallisuus ja luonteenpiirteet rakentuvat vähitellen, menneisyys ja nykyhetki punoutuvat askel kerrallaan kohti kudelmaa, joka kantaa loppuun saakka.

Mutta tänään olin aivan yksin. Voimaannuttava on kaiketi melkoinen muotisana tällä hetkellä, mutta ehkäpä juurikin voimaannuttavaksi kuvaisin tuota hetkeäni yksin. Arki ja haasteet ovat taas asteen verran mielenkiintoisempia kohdata kun on saanut viettä puolituntisen yksin luonnon keskellä hiljaisuudessa. Tätä voisin harrastaa hieman useamminkin!

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Olisinpa tiennyt.

Miksi ei?

Haasteista.