(Lukupäiväkirjaan) Juha Heinonen; Surujeni juuret - Anton Laurila

Sain ystäviltäni lainaan Anton Laurilasta kertovan kirjan Surujeni juuret. Itselleni Anton Laurila on jäänyt suhtkoht tuntemattomaksi, ainoa kosketukseni häneen on ollut musiikkvideo Isä , jonka joku aikoinaan linkkasi facebookissa.
Anton Laurilan elämässä riitti vauhtia: alkoholia, rockelämää, etsintää. Laurila nousi koulukiusatusta pojasta ihailijoiden ympäröimäksi rocktähdeksi. Mikään ei tuntunut riittävän. Kunnes tuli täysi pysähdys ja putoaminen kuilun pohjalle. Mutta kuilun pohjalta johti vain yksi tie.
Mutta itse asiaan.
Kirja oli melko karua luettavaa. Se kertoo nuoren pojan isänkaipuusta, siitä mitä epäonnistunut isäsuhde ja muut elämän kolhut saivat aikaan. Se kertoo koulukiusaamisesta, erilaisuudesta ja yksinäisyydestä. Ja kovasta kuoresta, joka lopulta kasvaa kaiken sen ympärille.

Surujeni juuret on kertomus nuoresta pojasta, joka kaipaa aina vain enemmän, joka elämän kolhujen myötä päättää näyttää kaikille, päättää menestyä ja saavuttaa jotain suurta, olla parempi kuin oma isä koskaan oli. Ja seurakuntanuoresta kasvaa rokkitähti, joka saavutti paljon, sai arvostusta, sai mainetta ja kunniaa, kaikkea mitä oli toivonut.

Ja kuitenkin mukana kulki aina vain syvenevä tyhjyys, mikään ei täyttänyt sitä tyhjyyttä, joka valtasi tilaa enemmän ja enemmän. Ja lopulta jäljellä oli enää harhainen alkoholilla ja lääkkeillä itsensä turruttanut nuori mies, joka koki epäonnistuneensa elämässä täydellisesti.

Ja kyllä, kuten takakannen tekstistä jo arvaakin, Anton tulee uskoon, ja se muuttaa hänen elämänsä, sillä se tuo mukanaan toivon, jonka Anton oli jo menettänyt. Jos uskoontulokertomukset eivät yleisesti ottaen ole sinun juttusi, ei tätä kirjaa silti kannata jättää lukematta. Eikä kirjassa sen puoleen myöskään maalata ruusuista kuvaa elämästä uskoontulon jälkeen, sillä on niitä haasteita ja vaikeuksia ollut senkin jälkeen. Mutta tällä kertaa mukana on toivo.
Juha Heinonen on kirjoittanut haastattelujen pohjalta kertomuksen Anton Laurilan elämästä. Avoin ja kaunistelematon kertomus pysäyttää ja saa lukijan mietteliääksi; se saa pohtimaan oman elämän ja aikamme yhteiskunnan arvoja. 
Jollain tavalla kirja tuli minua hyvinkin lähelle. Kuvien tummiinpukeutunut kovuutta uhkuvassa nuoressa oli niin paljon samaa kuin minussa itsessäni oli aikoinaan. Ehkä juuri siksi luin kirjan yhdeltä istumalta, en vain malttanut lopettaa. Mutta ei kyse ollut vain siitä, että tiettyyn pisteeseen asti saatoin samaistua Laurilan tarinaan. Osasyynsä tietyllä tapaa oli se, että paljon asioita tapahtui tuossa naapurikunnassa ja kirjassa seikkaili minullekin tuttuja nimiä ja bändejä, mutta ennen kaikkea ehkä siksi, että kirja oli niin rehellinen. Loppusanoissa Anton Laurila toteaakin: Jo kauan ennen kuin aloitimme Juhan kanssa kirjan teon, päätin, että haluaisin kirjasta ennen kaikkea hoitavan ja parantavan välineen. En halunnut siitä mitään paljastuskirjaa rockelämän monista kliseistä tai sekoilun ABC:tä. En myöskään vääränlaisella hengellisellä kiihkolla ja kiiltokuvilla kuorrutettua, vakuumiin pakattua pyhäkoulukirjaa, josta todellinen elämä on ajettu pois, täynnä perättömiä lupauksia. Mielestäni Anton ja Juha onnistuivat tavoitteessaan, kirja oli täynnä elämää sellaisena kuin Anton on sen elänyt.

Jos joku kiinnostui Anton Laurilasta enemmän, hänen haastattelunsa voi katsoa täältä.

Kommentit

  1. Kiva blogi! :) liityin lukijaksi. Jos kiinnostaa seurata meidän perhe-elämää blogini löytyy
    täältä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun olet löytänyt blogini! Ja tervetuloa mukaan siis! Pitääkin käydä kurkistamassa blogiasi :)

      Poista

Lähetä kommentti

Jätä kommenttisi

Kuukauden luetuimmat tekstit

(Konsertissa) Satu Nyqvist – Breathing underwater

Aina ei ole helppoa olla kiitollinen.

Vielä hieman kiitollisuudesta.