(Lukupäiväkirjaan) Helena Anhava; Hidas osa

Helena Anhava; runoilija, johon en taida kyllästyä koskaan. Hänen runoissaan on vain jotain niin kaunista ja niin paljon syvyyttä, juuri niitä asioita, joita haluan runoilta, joita luen. Eikä runojen silti tarvitse olla pelkkää linnunlaulua ja auringopaistetta, ei sitä ole Helena Anhavankaan runot.

Wikipedia kertoo, että runojen lisäksi Anhava on julkaissut aforismeja, novellikokoelmia, lastenkirjan sekä kuunnelmia. Hän on suomentanut romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia, lasten- ja nuortenkirjoja sekä lyriikkaa. Anhava on myös toimittanut oppikirjoja, antologioita ja runokokoelmia.

Hidas osa on Anhavan viides teos, vuodelta 1979, sen jälkeen on ilmestynyt yhdeksän teosta, joista viimeisin vuonna 2008. Joten kyllähän tässä Anhavankin kohdalla minulla vielä lukemista riittää.

Mutta sitten itse asiaan, eli juuri luettuun kokoelmaan Hidas osa.

Hidas osa on jaettu kuuteen eri osaan, ja jokainen näistä osasta on oma kokonaisuutensa, oma pieni maailmansa, joka on kudottu niin taitavasti yhteen.
Kevätsonaatin hidas osa, / pojan varjo oviaukossa. / Lunta, / katoilla lunta. / Kurkkua kuivaa. / Hidas osa, hidas osa / ja mieli / eiliseen juuttunut.
En tiedä onko kokoelman eri osilla tarkoitettua merkitystä, yhteistä punaista lankaa, mutta jostain syystä minä sellaista etsin joka tapauksessa. Voisin kirjoittaa tähän jokaisen kokoelman runoista, mutta pakkohan sitä on typistää valikoima vain muutamaan.

Mutta niin. Kokoelman ensimmäinen osa, sen runot. Tuo nimikkoruno kuvaa mielestäni hyvin ensimmäisen osan runoja. Runot ovat pysähtyneisyyttä, odottamista, unohdettuja ihmisiä, kaipuuta ja surua, mutta ne ovat myös rakkautta, jonka muut haluaisivat unohtaa.
Kaiken heikkouteni kokosin kämmenelle. / Sanoivat: / - Kylläpä olet vahva.
Toisessa osassa mennään jo syvemmälle. Mennään sisimmän ajatuksiin, ihmisyyden pohtimiseen. Runot ovat minuuden pohtimista, ne ovat pelkoa, särkymistä, heikkoutta, piiloutumista, heräämistä kevääseen. Ja kuitenkin tärkeimpänä on kuitenkin toivo, ajatus siitä, että kaikki tuo edellä mainittu voisikin olla jotain muuta, jotain kaunista: Vaikka särkymisessä voisi olla pelastus, / pirstale uuteen.
Kuuletko pimeän, / sumun, / valot vastarannalta. / Kuuletko veden, / sykkivän, / kuulaan, / rosoisen rantaviivan, / puut / puitten takaa.
Kolmas osa on jollain tavalla paluuta lapsuuteen. Se on vetäytymistä omaan tuttuun pihapiiriin, sen ääniin, tuoksuihin, tunnelmiin. Se on kukkia, lintuja, laulua ja luonnon muuttumisen ihmettelemistä. Ja kaiken sen takana on myös menneet sukupolvet, historia, jota kannamme mukanamme, niin että on kuin kaksi taloa sisätysten, / kaksi sukupolvea. 
Kolmas osa on myös kesän taittumista kohti syksyä, se tuo mukanaan haikeutta, jonkin loppumista. Se on Puitten vilua kun lehtiä riisutaan.
Kiersin metsän toiseen laitaan / ja maailma alkoi alusta.
Neljännessä osassa palataan lapsuuteen. On lapsuuden toiveita ja unelmia, joita ei koskaan pystynytkään saavuttamaan, on lapsen maailma, joka oli niin suuri ja täynnä seikkailuja, ja on aikuisen ihmisen ihmettelyä elämän ja maailman muuttumisesta; kuinka elämä oli lapsena yksinkertaisempaa, helpompaa. Ja on elämän kiertokulkua, sukupolvien kiertokulkua, ajan kulumista, elämän päättymistä.
Kirkas kuutamo, näkee lentää, / on nukuttava monot jalassa / että ehtisi kalliosuojaan. / Tiheä lumisade, / saa nukkua, / eivät tule tänä yönä.
 Viides osa heräämistä sotaan, se on öisiä juoksuja pommisuojaan, se on nukkumista monot jalassa, se on kunnianosoitusta sodan jaloissa raataneille naisille, joilta vaadittiin halua ja voimaa pula-aikojen moninkertaisiin töihin. Ja viides osa on kertomusta arjesta sodan alkaessa ja sen keskellä, siitä kuinka matonkuteita leikattiin pommeista huolimatta. Ja viides osa on myös muistoa siitä kun rauha vihdoin tuli, / koko murrosikäinen sielu / apeutunut kenttäharmaan väriseksi.
Elää elämänsä / ja elämän mittaan toipua siitä - / sitä voi kyllä sanoa elämäntehtäväksi.
Ja viimeisessä, kuudennessa osassa, sisään astuu uusi tuttavuus; vanhuus. Kuudes osa on totuttautumista tähän uuteen hahmoon elämässään, se on uusien tunteiden kokemista, ihmettelemistä, sitä että ensin on hyväksyttävä oma katoavaisuutensa, / sitten vasta vanheneminen. Mutta kuudes osa on myös hyväksymistä, sitä että antaa suuren saranan kääntyä vielä kerran, kirskahtaen, ja se on palaamista lapsuuteen, se on sanomatta jääneiden asioiden äärelle palaamista, mutta myös ahdistuksen hellittämistä, se on halua päästä Olennaisen eteen.

Minun ei taida tarvita sanoa, että ihastuin näihin runoihin, se saattaa näkyä kirjoittamistani riveistä. Ja tämä on vain pintaraapaisu siitä, mihin sukelsin, voisin kirjoittaa pelkästään tästä kokoelmasta monisivuisen tutkielman, ja nauttisin vielä jokaisesta hetkestä sen parissa.

Mutta tämän perjantain, ja siis tietenkin runoperjantain, kunniaksi haluan vain sanoa, että lukekaa enemmän runoja, pysähtykää niiden äärelle, antakaa niiden pysäyttää teidät!

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Heinäkuu.

Lukuviikko 2015: Miksi lukeminen on tärkeää?

(Lukupäiväkirjaan) Anja Snellman; Paratiisin kartta