Aamulenkillä.

Jatketaan arkiteemalla, sitähän tämä elämä enimmäkseen on.
Täällä blogissakin on jo tainnut ilmetä, että lenkkeilen aamuisin kuopuksen eskariin vietyäni, mutta loppujen lopuksi en laske itseäni miksikään himolenkkeilijäksi; päivittäiset kilometrit pyörivät 3-8 km välillä. Mutta sen verran onnistuin toissaviikkona kävelemään, että sain jonkin rasitusvamman vasempaan nilkkaani. Viime viikko menikin siis levon kannalla, kävelyt olivat enimmäkseen eskariin ja takaisin.


Mutta eskarille käy kulkumme arkiaamuisin. Kävellen. Ja vettä saa kyllä tulla kaatamalla, jotta tehtäisiin tuo kilometrin matka autolla. Tänäänkin ripotteli hieman kun lähdettiin, mutta lopulta aurinko jo paistoi eikä sateesta ollut enää tietoakaan.


Ja jostain syystä tykkään poiketa teiltä pois ja rämpiä vähemmän kuljetuissa paikoissa. Ja niin myös tänään. Reitti kylläkin oli tuttu, täällä olen käynyt jo muutaman kerran aikaisemminkin.


Mutta kun poikkeaa tutulta reitiltä, rämpii joskus puskissa ja kurakoissa, tekee useimmiten ne parhaimmat löydöt. Ilman tätä uteliaisuutta ja halua tehdä jotain muuta, en olisi koskaan löytänyt tätä(kään) puolilahoa siltaa, joka ylittää tuon pienen puron.


Tämä puronvarsi siltoineen ja veden yli kaartuvine oksineen vain on paikka, joka saa mielikuvituksen lentämään. Sieltä voisi halutessaan löytää keijuyhdyskunnan, jos oikein etsisi...


On vaikea uskoa, että nämä maisemat löytyvät keskeltä asutusta. Toisella puolen puroa rivi- ja kerrostaloja, toisella rivi- ja omakotitaloja. Enkä koskaan törmää muihin ihmisiin...


Jossain vaiheessa on kuitenkin kömmittävä pois metsästä ja pusikoista, tyydyttävä asfaltoidulla tiellä kävelemiseen. Mutta mikäs näissä maisemissa; suoraan edessä kestosuosikkini, Äetsän voimalaitos.


Mutta en tänä(kään) aamuna pysynyt tiellä pitkään. Heti kuin mahdollista, oikaisin venerantaan, ja tuo vene"vaja" koivuineen vain on niin idyllinen ettei toista. Siinä on jotain todella suomalaista. Ja näkyypä taustalla voimalaitoskin, taas kerran.


Laituri. Tällä kertaa vain kuvasin, usein käyn istuskelemassa laiturinnokassa, ja säiden lämmetessä tuolla laiturilla ja rannalla tulemme viettämään aikaamme, mukava ja turvallinen uimapaikka lapsille nimittäin. Ja lähellä.


Nuo pukukopit vain ovat niin söpöjä.


Sen lisäksi, että rämmin pusikoissa, kyykin myös kuvaamassa kaikenlaista. Kuten vaikka kiviä ja kukkia. Mutta kauniita ne ovat, eikö vain?


Ja uimarannan puolella tarpeeksi oltuani suuntaan yleensä kohti voimalaitosta. Alkupätkä on täytetty soralla, mutta loppumatkan saa kyllä kulkea ehdassa kurakossa, kunnes säät lämpenevät ja maaperä kuivuu. Mutta on siellä polun varressa kaatuineita puita, joita pitkin voi tasapainotella pahimpien kurakoiden ohi.


Tämä on yksi lempipaikoistani joen varrella. Tuossa seison usein, kuuntelen lokkien kirkunaa, tunnen tuulen, kuulen laineet, ja tuuletan ajatukseni, heitän rukoukseni tuulen mukana kohti taivasta.


Noilla kivillä olen tasapainotellut kerran jos toisenkin. Ja istuskellut auringonpaisteessa, kuvannut voimalaitosta, kuinkas muutenkaan.


Sitten lopulta olen jo lähestymässä kotia, mutta matkan varrella jään vielä juttelemaan naapurin kanssa, ja unohdan kuvata yhtään enempää.


Kotipihalla on mukava katsella puutarhan heräämistä talven jälkeen, ja ainakin näin keväisin pieni viherpeukalo minussa herää. Kummasti se innostus vain hiipuu mitä pidemmälle kesää mennään.

Tällainen oli siis minun aamulenkkini tänään. Reilut neljä kilometriä kertyi mittariin, joten mistään himourheilijasta ei kohdallani voi puhua. Mutta itselleni liikunta on tapa pitää itseni kunnossa, ja ennen kaikkea haluan nauttia kaikesta kauniista ympärilläni, ajatella rauhassa asioita, ja antaa itselleni aikaa, kropalleni mahdollisuuden liikkua. Joskus on kiva tehdä niitä rankempiakin rutistuksia, mutta aamuisin en niitä kaipaa...

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

(Konsertissa) Satu Nyqvist – Breathing underwater

Aina ei ole helppoa olla kiitollinen.

Vielä hieman kiitollisuudesta.