(Lukupäiväkirjaan) Jenni Linturi; Malmi 1917

Alkuvuodesta luin Linturin esikoisteoksen Isänmaan tähden. Se herätti hieman ristiriitaisia ajatuksia, joten kesti pitkään ennen kuin lainasin tämän Linturin toisen kirjan, Malmi 1917. Yksi syy kirjan päätymisestä luettavaksi oli sen aihepiiri, eli ajatu juuri ennen sisällissotaa.

Vuonna 1917 pieneen maalaiskuntaan Helsingin lähelle on noussut vanhojen tilojen rinnalle paikkakunnalle muuttaneiden työläisten hökkelikyliä. Työttömäksi jääneiden ja tilallisten - suomen- ja ruotsinkielisten - välinen jännite purkautuu väkivaltaisuuksina, ja tillanetta rauhoittamaan kutsutaan suomenkielinen apulaisnimismies. Monen mielestä myönnytys on liian suuri - onhan epäämätön tosiseikka, että työläiset ovat kiittämätöntä roskasakkia, porvarit varkaita ja riistäjiä.

Aihe sinänsä siis oli mielenkiintoinen, tärkeä myös. Mutta. Oman lukukokemukseni kautta tässä oli mukana vain niin iso mutta.
Ensinnäkin, ehkä olen lukijana pöllö, mutta minulla kyllä meni aikaa ennen kuin edes pääsin tarinaan sisälle. Pitkään yritin hahmottaa henkilöitä, kuka on kukin, ja miksi.
Toiseksi mielestäni juoni tai ehkä enemmänkin tarinan rakenne oli jokseenkin sekava. Ja kyse ei ole edes siitä että olisin ollut väsynyt, sillä olen nukkunut joulun aikaan enemmän kuin aikoihin. En yksinkertaisesti vain meinannut pysyä kärryillä.

Uusi sukupolvi haluaa ajatella toisin, muutakin. Apulaisnimismiehen pojat ja ruotsinkieliset tilallisen tytöt kuvittelevat olevansa niitä, joilla on mahdollisuus valita oma kohtalonsa, oma tulevaisuutensa. 

Haluaisin kirjoittaa kirjasta paljon enemmän. Mutta viimeisen sivun luettuani päällimmäisenä tunteena oli tyhjyys, kirja oli niin täynnä rumuutta ja epätoivoa, eikä mitään toivoa paremmasta annettu. Ehkä se olen vain minä itse lukijana, samasta asiasta kirjoitin jo Isänmaan tähden kohdalla. Että ehkä minä vain lukijana kaipaan onnellisia loppuja, tai en edes niitä, mutta edes jotain toivoa kaiken lian ja rumuuden keskelle.

Mutta haluan nostaa esille hyviäkin puolia. Jos kirja olisi ollut huono, en olisi vaivautunut lukemaan sitä loppuun asti meinaan. Kirjan tunnelma oli vahva, se oli raa'an realistinen. Ja kuten kirjoitin Linturin esikoisromaanista, sama pätee myös tähän: Ote kirjassa on jotenkin brutaalin realistinen, inhimillisyyttä on paikka paikoin hyvin vähän, ja se on ehkä se, joka minua kirjassa ahdisti aivan suunnattomasti.