Omaa aikaa...
Kun monen mutkan ja sattumuksen kautta on yhtäkkiä muutama vapaapäivä ja aikaa olla vain itsekseen, on aika vaikeaa keksiä mitä tekisi. Ja sitten ei kuitenkaan.
Tänään suuntaan Helsingin keskustaan, nautin oman pienen kotikylän jälkeen ison kaupungin hälinästä ja elämästä. Käyn hoitamassa muutaman asian ja sitten suuntaankin Ateneumiin ja aika varmasti myös johonkin kirjastoon tietokoneen kanssa istumaan.
Shoppailuja en ajatellut paljoakaan harrastella, sillä sitä hillitsee hieman tieto siitä, että olen matkassa ilman omaa autoa ja minun pitää jaksaa raahata kapsäkkini seuraavaan määränpäähäni julkisia kulkuvälineitä käyttäen. Vielä ei ole varmaa onko seuraava etappi koti vai Keski-Suomi, mutta se selvinnee vielä jossain vaiheessa matkaa.
Lapsia on jo ikävä, mutta toisaalta, oma aika tuli tarpeeseen. Hiljaisuus, omat ajatukset ja liikkuminen sen mukaan mitä itse haluan, ovat ehkä tällä hetkellä se mitä olen kaivannut. Ja yritän unohtaa syyllisyyden, äidtkin tarvitsevat joskus pientä lomaa.
Ja ehkäpä juuri siksi ajattelin mennä tänään rentoutumaan Ateneumiin, vaeltaa siellä salista toiseen ja nauttia siitä kaikesta. Ja kirjoittaa kirjastossa, nauttia hiljaisuudesta. Ja kulkea kaupungilla kahvimuki kourassa, tai istua ehkä jonkun mukavan kahvilan pöydässä ja olla vain.
Mutta pääasia on kaiketi, että voin rentoutua, olla vain. Kulkea kerrankin miettien vain mitä itse haluan. Sitä en ole elämässäni ihan hirvittävän montaa kertaa tehnyt...
Ja kun olen yksin täällä anoppilan keittiön pöydän ääressä niin mitä teen? Syön aamupalaani tietokoneen ääressä...
Nauti :) Hetkikin omaa aikaa perhehärdellistä on luksusta, jota osaa arvostaa. Kun lapset olivat pienempiä, oma aika tuntui toki hyvältä mutta samalla pahalta, mutta vuosien myötä olen oppinut nauttimaan täysillä :)
VastaaPoistaKyllä mä loppujen lopuksi nautinkin :)
PoistaSe on vain kumma kuinka äitinä osaa potea syyllisyyttä siitä, että on välillä omaa aikaa...ja kun kyse ei ole siitä, että huitelisin menemään kuukausittain saati sitten useamminkaan. Eikä meillä ole edes ihan pientä väkeä kotona enää, joten siellä pärjätään ihan huippuhyvin!
Mutta kun turhan syyllisyyden päättää unohtaa, niin omasta ajasta osaa nauttiakin...ja kyllä nautinkin. Ja toisaalta taas myös kotiväki saa takaisin rentoutuneen ja akkujaan ladanneen äidin, kaikki voittaa lopulta siis ;)