Työntekoa vai kuvitelmaa työnteosta?


Ongelmansa kullakin.
Mutta olen tänään siis miettinyt, että onko tämän työntekoa ollenkaan. Instagramiin on niin hauska postailla kuvia nimellä normityöpäivä ja kuva on pihalta kahvitermarin ja kirjapinon kanssa tai muuta vastaavaa.
Mutta pään sisällä se juttu ei olekaan ihan niin helppo kuitenkaan.

En tiedä miksi se on niin hankalaa minulle itselleni. Sanoa kysyjälle, että kirjoitan työkseni. Vaikka itse asiassa teen muutakin, opetan myös (syksystä lähtien). Että kai ajattelen, että sitä pitäisi tehdä työkseen jotain enemmän normaalia, jotain tavanomaista. Ja samaan hengenvetoon kysyn itseltäni että miksi ihmeessä.

En tiedä ajattelenko, että työstä pitäisi tulla selkeä tulos? Pitäisi olla uskomattoman tehokas ja ahkera? Saada jotain aikaan?
Sillä tänään olen istunut aamupäivän nojatuolissa ja lukenut runoja ja istagramia tai ei, niin se on loppujen lopuksi juuri se normityöpäivä, kun valmistelen syksyn runokurssia. Pakkohan opettajan on niitä runoja etsiä kurssia varten ja miten niitä löytää jos ei lukemalla? Mutta että se olisi työtä?
Tai kun valmistelen syksyn Luovan muistelutyön kurssia. Käyn läpi kevään kurssin asioita ja sovellan niitä omaan kokonaisuuteeni, istun taas kerran olohuoneen nojatuolissa ja jäsentelen kurssin rakennetta vähitellen. Välttämätön työ, joka on tehtävä kurssin onnistumisen kannalta, mutta kynnys kertoa tästä kaikesta muille, se on yllättävän korkea.

Ja se kirjoittaminen. Olen tietoisesti ollut tähän asti kirjoittamatta siitä.
Työn tulos? Kyllä yksi romaani on ilmestynyt, olen kirjoittanut toisen romaanikässärin valmiiksi, aloitellut kolmatta. Olen työstämässä vähitellen runokokoelmaani siihen pisteeseen että ehkä joskus vielä.
Että joskus se muistikirjan kanssa omenapuun alla istuminen on se normityöpäivä ja välttämätön osa sitä, että seuraava romaani tai ensimmäinen runokokoelma valmistuisi. Joinain päivinä viiden kilometrin kävelylenkki joen varren maisemissa on juuri se normityöpäivä kun asioita pitää saada pään sisällä järjestykseen.

Tiedän että oma työni on täysin erilaista kuin kaupan kassalla, sairaanhoitajalla, arkkitehdillä tai vaikkapa tuolla omalla miehelläni tuolla seinän takana. Vaikka usein en tässä koneen ääressä istukaan niin paljoa, niin aivoni työskentelevät useimpina päivinä senkin edestä. Ja välillä olen jossain aivan muualla ripustaessani aamulla pyykkejä tai laittaessani lapsille lounasta tai kuten tänään, jatkaessani tuon eteisen tuulikaapin seinälevyjen repimistä.

En tiedä kuka oikeasti vaatisi minulta edes tehokkuutta? Yhteiskunta on ehkä kaukaa haettu vastaus, mutta tietynlainen asenneilmapiiri sieltä kyllä välittyy. Enhän minä rahallisesti tienaa paljoakaan, en siinä määrin mitä normaalissa työssä tienaisin. Mutta voisin tienata enemmänkin, vielä en ole halunnut työllistää itseäni liikaa. (Ongelmansa kullakin siis.)

Ehkä siis pitäisi ottaa vain uudenlainen asenne koko juttuun. Että hei, minä olen kirjailija, tämä on minun työtäni. Ja hei, ehkä joskus vielä runoilijakin ja hei, boheemi taiteilija on aina ollut se mitä olen halunnut olla. Joten miksen sitten vetäisi täysillä sitä mitä teen? Ja olisi täysillä sitä mitä olen?

Että joo. Ongelmansa kullakin.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Retkellä - Säpilän riippusilta

Vehnätön elämä.

Retkellä - Harjavalta