Unelmista...tai ehkä ennemminkin elämisestä.

Näyttää jotenkin siltä, että unelmista puhuminen (=kirjoittaminen) on kolahtanut omaksi aiheekseni. Että palaan siihen aina takaisin, kirjoitan yhä uudestaan ja uudestaan.
Sillä unelmia minä olen miettinyt viime päivinä ja elämistä myös, tänään jatkoin ajatuksiani eteenpäin ja hymyilin.

Kannustan aina ihmisiä etsimään unelmiaan, tavoittelemaan niitä, kiipeämään vaikka sinne Kilimanjarolle jos se oikeasti on elämän suurin unelma. Mutta en minä oikeasti elä minkään vaaleanpunaisessa höttöpilvessä tai leiju omien haavemaailmoideni keskellä, vaan elän ihan tavallista arkea, tylsää tavanomaista arkea, jonka ei tietenkään tarvitsisi koskaan olla sellaista.
Minäkin olen kadottanut arjen kauneuden, olen antanut itseni tyytyä harmauteen ja olen myös kadottanut unelmani, mutta löytänyt ne myös jälleen.

Kuluneen puolen vuoden aikana olen pysähtynyt pohtimaan unelmia kolme kertaa. Todellisuudessa varmasti useamminkin, mutta nämä kolme kertaa ovat konkretisoituneet tiettyihin tapahtumiin, hetkiin, jolloin olen todella pysähtynyt asian äärelle.

Ensimmäinen pysähtyminen oli (itse asiassa jo yli puoli vuotta sitten) kun miehen firmasta näytettiin vihreää valoa muutollemme Australiaan. Olimme tekemässä elämämme hyppäystä, tekemässä jotain uutta, mutta toteuttamassa myös yhtä yhteistä unelmaamme. Ja vaikka koko muutto sitten kariutuikin meistä riippumattomista syistä, jollain tavalla olin kuitenkin iloinen (vasta pettymyksen jälkeen kylläkin), sillä olimme itse olleet valmiita siihen, me olisimme tehneet sen.
Ja sitten päätimme toteuttaa unelmamme osittain kuitenkin. Emme Australiaan muuttaneet, mutta käytimme säästöjämme ja seikkailimme viisi viikkoa Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. Ja se kannatti. Ne olivat ehkä elämäni onnellisimmat viisi viikkoa, tiivistä yhdessäoloa perheen kanssa, rentoutumista ja upeita maisemia.

Ja toinen pysähtyminen unelmien äärelle tapahtui Melbournessa.
Olimme olleet kaupungissa melkein viikon ja puhuimme, että olisimme me siellä voineet asua, elää hetken aikaa tai pidempäänkin. Ja hetken aikaa mietimme, että jos tarttuisimme toiseen työtarjoukseen, siihen, joka ei oikeastaan houkutellut, mutta olisi vienyt toisen rapakon taakse.
Ja sitten yhtenä iltana luin erästä blogia, jota olin seurannut pidempään ja luin surullisen uutisen perheen isän poismenosta. Ja aloin miettiä, että entä jos meille kävisi niin. Entä jos minä siirryn tästä ajasta ikuisuuteen tai puolisoni. Voisinko siinä hetkessä ajatella, että ainakin me elimme, ainakin toteutimme unelmiamme ja uskalsimme irrottautua vanhasta ja tehdä jotain uutta. Ja sillä hetkellä ei tuntunut siltä, leijuin epätietoisuudessa, siinä ettei meillä ollut mitään muuta kuin kariutunut unelma.
Ja surffailin ensin mieheltä salaa taloja etuovesta, sitten teimme sitä yhdessäkin.

Ja kolmas pysähtyminen oli tänään ja se pysähtyminen sai minut ajattelemaan omaa elämääni, tätä hetkeä, jota juuri nyt elän.
Törmäsin siis Facebookissa sattumalta minulle tuntemattoman henkilön päivitykseen ja itkin katsoessani kuvaa pienestä ihmisen taimesta isänsä paidan alla kenguruhoidossa ja vieläkin enemmän itkin lukiessani miehen kauniita sanoja, jotka hän oli kirjoittanut synnytyksesssä kuolleelle vaimolleen.
Ja mietin kuinka tärkeää on, ettemme me aina takertuisi turhiin pikkuseikkoihin, kuluttaisi aikaamme turhiin riitoihin, asioihin, jotka loppupeleissä ovat merkityksettömiä. Ja kuinka tärkeää on rakastaa ihmistä vierellään, sitä välillä niin ärsyttävää puolisoa ja niitä lapsia, niitä, joiden elämä on vasta niin alussa.
Ajattelin kuinka tärkeää on huomata ne pienet ja niin tärkeät asiat elämässämme, ne, jotka tekevät elämästämme juuri sellaisen kuin se on.

Ja itse asiassa mainittakoon vielä, että tätä ajatusryöppyä inspiroi myös Tuukka Temosen blogikirjoitus. Tarina hänen isästään ja tarina omista unelmistaan ja niiden tavoittelemisesta. Ja ettei unelmia tavoitellessa tarvitse aina mennä niitä tuttuja ja muiden kulkemia pitkin. Joskus kannattaa astua sivuu ja etsiä ne sivupolut, joita muut eivät ehkä ole löytäneet. Sillä usein niillä poluilla opitaan eniten ja niiden jälkeen unelmien saavuttaminen tuntuu entistäkin paremmalta.

Ja vaikka kaikki unelmat eivät aina toteudu ei kannata luovuttaa.
Me emme muuttaneet ulkomaille, mutta muutamme melkein maalle. Toteutimme toisen yhteisistä unelmistamme ja kuka tietää, mitä tuo polku avaa meille. Sitä ei voi tietää muuta kuin kokeilemalla.

Ja jos minä saan elää niin pitkään, että voin istua harmaahapsisena mummona keinutuolissa, toivon, että voisin muistella sitä kuinka rikas elämä minulla on ollut. Kuinka olen uskaltanut tehdä uskaliaitakin siirtoja, kokeilla jotain uutta ja hypätä tuntemattomaan. Että minä voisin sanoa tuolle samalle miehelle vieressäni, että me teimme sen yhdessä, uskalsimme irtaantua tutusta ja turvallisesta ja muuttaa keskelle ei mitään, rakentaa uudenlaista elämää. Ja ne kaikki seikkailut, joista minulla ei ole vielä tietoakaan, niitäkin minä haluan muistella sitten joskus, sillä en haluaisi koskaan olla liian vanha seikkailemaan. Tai unelmoimaan.

Ei unelmointi tarkoita aina leijumista päiväunissa, vaan se on jotain paljon enemmän. Eivätkä unelmat todellakaan ole elämän tärkein asia ja sen sisältö, mutta ne tekevät elämästä kuitenkin monin verroin mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa.

Eli mitä haluan sanoa koko tällä ajatusryöpylläni?
Unelmoikaa, eläkää täysillä, nauttikaa siitä mitä teette! Ja jos elämä potkii päähän niin potkikaa takaisin, elämä on kuitenkin tarkoitettu elämistä varten, ei sitä varten että miettisimme sitä mitä meillä ei ole, keskittymällä siihen, mitkä asiat elämässämme on huonosti.
Sillä voi olla että tämä on elämäni viimeinen päivä, sitä ei yksinkertaisesti vain voi tietää. Itse ainakin haluaisin oppia elämään niin kuin tämä olisi elämäni viimeinen päivä, koska silloin osaisin nauttia elämästä aivan eri tavalla.
Ja maailmassa on tilaa unelmille, hulluillekin sellaisille. Pääasia on, ettei unohda elää unelmoidessaan....

Tawhai Falls, Uusi-Seelanti